Me päätyimme vastikään, 24.10. kello 11. Sen oli mentävä niin. Molemmat tiesivät sen. Se ei tehnyt mistään helpompaa. Me vain istuimme eteisen lattialla, ja minä toivoin, ettei hän koskaan lähtisi ovesta ulos. Eikä hänkään halunnut mennä. Mutta kun hän oli mennyt, oli vain tyhjää. Pelkkää tyhjää.
Minulle sanotaan, että minä selviän tästä. Mutta kuinka pitkään pitää selvitä? Miten pitkään sinnitellä? En jaksaisi taas aloittaa alusta, en rakentaa uudelleen. Onko elämä aina tätä - selviytymistä, pärjäämistä? Minä olen selviytyjä, mutta minä olen myös väsynyt.
Menetin parisuhteen ja samalla parhaan ystäväni. Pesen lakanat, niissä ei enää tuoksu hän, ei enää ikinä, ikinä, ikinä.
Harkitsen heittää pois lahjat. En halua nähdä mitään, mikä voisi laukaista itkun. Mutta lahjoja on paljon. Muistot eivät mene roskakoriin pehmoeläinten mukana.
Pelkään yksinoloa. En tahdo mennä takaisin kotiin, siellä odottaa vain sotku ja hiljaisuus. Vaeltelen ympäriinsä ja puhun jokaiselle, joka vain kuuntelee. Ostelen kaikkea turhaa. Menen kahvilaan, tilaan kuivan muffinin jota sitten järsin haluttomasti, minulla ei ole ruokahalua. Yritän kirjoittaa, kirjoitan tätä tekstiä vuorokauden ja saan aikaan tämän.
Hän tietää tämän blogin ja saattaa tätä nyt lukea, kun kaikki on ohi. Lähetän terveisiä.
Ehkä tämä päättyi, koska minä uskallan vielä unelmoida. Sittenkin.
Tällä kertaa se päättyi tähän.
Me päätyimme nyt tähän.
