perjantai 17. maaliskuuta 2017

Viestejä keholta mielelle, osa 2

Tiistaina tapahtui jotain merkillistä. Olin opettajan pedagogisten pääsykoehaastattelussa, joka oli yksi elämäni stressaavimpia tilanteita, jopa stressaavampi kuin ylioppilaskokeet. Haastattelun jälkeen minua seurasi kaksi päivää tosi vaikea, kurja olo. Keho eikä mielikään tuntunut millään tajuavan, että nyt saa rentoutua, nyt koitos on ohi - ennen kuin seuraavana iltana.

Silloin minulle nousi kuume.

Se ei ollut erityisen kova, mutta kuume kuitenkin. Stressin laukeaminen oli niin suuri ponnistus keholleni. Terapeuttini sanoi, että stressiin sisältyy niin suuri määrä energiaa, että sen purkautuminen on itse stressiä voimakkaampi tila. Sen vuoksi ihminen ei voi stressata itseään kuoliaaksi - stressin purkautuminen on paljon vaarallisempaa.

Tämän tapauksen seurauksena päätin saattaa tämän joskus syksyllä kirjoittamani puolivalmiin tekstinpätkän loppuun.

Helsingin Sanomat kirjoitti toiminnallisesta häiriöstä eli psykosomaattisista oireista.

Olen tiennyt jo aika kauan, että useat kipuni ovat psykosomaattisia. Silti vasta Hesarin artikkelin luettuani tajusin, että vaikka oloni ja tilanteeni on helpottunut, oireita on edelleen, niitä on paljon, ja ne ovat huomattavasti varioivampia kuin kuvittelin.

Päänsärky on ehkä yleisin psykosomaattinen oire. Kärsin siitä erityisesti nuorena tyttönä, ja muistan syöneeni niin paljon särkylääkettä, että isäpuoleni totesi kerran: "Eivät ne ole mitään pastilleja!" Ylioppilaskokeiden ykköseväs oli paketti Buranaa. En muista, kyseenalaistinko alituisen pääsäryn syytä koskaan. En myöskään nähnyt koskaan yhteyttä sillä, miten pää särki aina mahdollisissa epämukavissa tilanteissa. Esimerkiksi ala-asteella käsitöiden opettaja nöyryytti minua luokan edessä usein, ja jostain kumman syystä pää alkoi särkeä aina maanantaisin noin kello yksi.

Selkäkivut ovat kuitenkin oire numero yksi ja ovat aina olleet. Opiskellessani kääntäjäksi arvelin selkäkipujen kuuluvan asiaan, onhan kääntäminen tietokoneella istumista, vaikka viritinkin koneen usein keittiöön ja käänsin seisten. Kevättalvella 2013 kärsin ihan suunnattomista selkäkivuista niin, etten pystynyt istumaan mutta en myöskään nukkumaan. Kipu säteili myös päähän. Pääni tuntui koko ajan olevan lasia, joka olisi voinut särkyä pienestäkin iskusta. Kaikki ulkoinen ärsyke tuntui moukarilta. Kirkas valo oli pahinta, tietokoneen valo, halogeenivalo, mutta etenkin kevään valo. Sitä oli kaikkialla, joten makasin päivät makuuhuoneessa pimennysverhojen takana ja uskaltauduin ulos vasta, kun aurinko lähti laskuun. Soitin YTHS:lle kauheassa pelossa, että minulla on ihan varmana nyt aivokasvain tai jotain muuta vastaavaa hyvin vakavaa. (Sanomattakin on selvää, että epäilin ensin pahinta, koska tietysti epäilen aina pahinta!) Minut ohjattiin fysioterapeutille, missä katseltiin vähän luonnostaan huonoa ryhtiäni ja kehotettiin välttämään päätetyöskentelyä. 


Kevät 2013 oli elämässäni ihan saatanan kamalaa aikaa. Yritin paeta kriisiä ylettömään toimeliaisuuteen, kävin päivisin koulussa ja iltaisin töissä ja elin kurinalaisesti. Koska en itse tajunnut, mitä oli meneillään, keho yritti viestittää sitä minulle. Se yritti kivuin laittaa stopin jatkuvalle menemiselle, mutta minä otin särkylääkettä ja jatkoin. Vuoden 2013 kurimuksesta kertoo lisää postaus Viestejä keholta mielelle.

Pian selkäkipujen jälkeen alkoivat vatsavaivat. Töissä ihmettelin, miksi vatsani tulee aina kipeäksi päivän mittaan. Join paljon kahvia pysyäkseni vireänä ja söin tietysti särkylääkettä, mikä ei asiaa ainakaan auta. Ostin Rennietä ja yritin jatkaa, mutta kipu ei loppunut.

Pian sen jälkeen ruokahalu katosi. Tai ei ehkä ruokahalu, mutten saanut ruokaa alas. Tulin heti kylläiseksi. Äiti vei minut syömään lounasbuffettiin, mistä köyhä opiskelija luonnollisesti haluaisi ottaa kaiken irti. Lastasinkin lautasen aika täyteen, mutten saanut alas juuri mitään. Kylmä espanjalainen kurkkukeitto juuttui kurkkuun, vaikka se on hyvin juoksevaa ja helposti nieltävää. Äiti suutahti. Pyysin anteeksi, mutten osannut selittää. Hesari mainitsi jutussaan dyspepsian, jonka eräs oire on hyvin nopea kylläisyydentunne ja vatsan hidas tyhjentyminen. Dyspepsian yleisin yksittäinen aiheuttaja on toiminnallinen häiriö.

Eilen yksi kiinnostava mies oli luonani syömässä. Tein intialaista ruokaa ja omenapiirakkaa. Ruoka oli hurjan hyvää, mutta sain sitä vain väkisin alas, koska olin niin ahdistunut - mikä ei edes ole minulle tyypillistä, ei treffeillä, ei niinkään. Kun hän oli lähtenyt, söin nälkääni kaiken jäljelle jääneen omenapiirakan vaniljakastikkeineen.



Viimeisen kuukauden aikana on ilmaantunut uusi oire: kova ns. korvakipu - ainakin korvakivuksi sen tulkitsin, kunnes se alkoi levitä pään alueella, niskassa. Olen tavannut kolme eri terveydenhoitajaa, hammaslääkärin ja lääkärin asian tiimoilta, mutta kukaan ei löytänyt yhtään yksittäistä syytä. Epäiltiin poskiontelontulehdusta, korvatulehdusta, läpi ikenien puskevia viisaudenhampaita. Lääkäri jopa kysyi, tuntuuko imusolmukkeiden kohdalla pattia! (Syöpä, syöpä tietysti!) Itse pelkäsin jopa aivoverenvuotoa ja pohdin sen mahdollisia seurauksia.

Lääkäri ohjasi minut röntgeniin. Hänen tulkintansa on nyt, että jännitän leukaa stressaantuneena niin paljon, että leuka menee jumiin, ja kipu säteilee korvan alueelle. Myönsin, että leukani ovat kieltämättä jäykät ja niissä tuntuu painetta. Lääkäri ehdotti purentakiskoja yöksi. Terapeuttini sanoi, että joka neljännellä hänen asiakkaistaan on purentakisko, sillä leuan jännittäminen ja hampaiden narskuttaminen on mielenterveysongelmaisilla yleisempää kuin muilla.

Kaikkein suurin vitsi tulee tässä: lääkäri epäilee, että tinnitukseni saattaa johtua leuan asennosta ja leukaluiden kokemasta paineesta. Minulla on ollut jatkuva tinnitus vuodesta 2010. Olenko siis seitsemän vuotta pitänyt itseäni kuulovaurioisena, vaikka syy onkin ollut leuassa? Tinnitus on myös ollut voimakas ahdistuksen aiheuttaja, ei korvien soimisen vuoksi, vaan syyllisyyden ja pelon vuoksi.

Vaikka lääkäri löysi melko uskottavan syyn kivulle - ja ennen kaikkea vaarattoman - poistuin terveyskeskuksesta tuohtuneena. Ovatko kaikki minun sairauteni aina jotain tällaista? Ei koskaan tulehdusta vaan ahdistuksen aiheuttamaa kehon oireilua? Kuulostan varmaan nyt siltä, että toivoisin itselleni vakavaa sairautta. Niin ei ole. Mutta on turhauttavaa juosta lääkärissä milloin minkäkin oireen vuoksi ja aina saada sama vastaus: se on psykosomaattista, toiminnallista, stressiperäistä. Päänsärky, hartiasärky, vatsasärky, pahoinvointi, korvakipu, leukakipu. Ja kuumekin nousi pääsykokeen jälkeen.

Kaikkein suurin kysymys on nyt se, mitä teen seuraavaksi. Tämä oli jollain lailla viimeinen niitti. Syön särkylääkettä aivan liikaa ja voitelen hartioitani Voltarenilla, mutta eihän tämä voi näin jatkua, ei loputtomiin. Syy on löydettävä ja se on purettava. Liikunta auttaa kyllä, mutta vain lyhyen ajan. Nyt on jostakin löydettävä keino muuttaa tätä kaavaa. Kun saan kivun poistettua yhdestä paikasta, se siirtyy toiseen - päästä hartioihin, hartioista vatsaan, vatsasta leukaan - eikä mikään muutu.

Psykosomaattiset oireet ovat kehon hätähuuto, viimeinen ja äärimmäinen. Et tajua itse, että jokin on nyt pielessä, joten kehosi yrittää pakottaa sinut pysähtymään ja kuuntelemaan. Mutta sinä et kuuntele. On buranat ja ibumaxit ja panadolit ja renniet ja samarinit ja voltarenit ja laksatiivit, ja taas mennään.


Ps. Pieni loppukevennys: terveydenhoitaja epäili leukakipuni syyksi myös sitä, että syön paljon purkkaa. :) 

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Minä ja syömishäiriö, osa 2

"Suurempi maailma ei viestitä tytöille koskaan, että heidän kehonsa ovat arvokkaita yksinkertaiseksi siksi, että ne kuuluvat heille. Nuoret tytöt eivät lakkaa näkemästä nälkää, ennen kuin kulttuurimme kertoo heille, että he ovat tervetulleita minkä muotoisina tahansa, että he ovat arvokkaita myös ilman "kauneuden" veruketta. Siihen asti yhteisön viestit palkitsevat nuorten naisten nälkiintymisestä." (Naomi Wolf: Kauneuden myytti, s. 285. Suom. Helene Bützow.) 

Kirjoitin yli vuosi sitten syömishäiriöstäni. Lupasin juhlallisesti jatkaa toisessa osassa, sillä tuntui liialta kirjoittaa niin paljon yhteen postaukseen, varsinkin kun asia on niin hankala ja raskas paitsi kirjoittaa, myös ehkä lukea. Osittain niin, mutta tuntui myös sanoinkuvaamattoman vaikealta lähteä kirjoittamaan sitä, mitä osan lopusta seurasi. Vaikealta, koska olin niin vihainen. Itselleni, ympärillä olleille ihmisille, jotka eivät nähneet, sekä kaikille niille paineille, jotka minua ohjasivat. Vain minä olisin itseni kaikesta huolimatta voinut pelastaa, mutta minä en pystynyt. Minä en pystynyt siihen.

Siis: terveystarkastus kahdeksannen luokan lopulla. Senttejä 160 ja kiloja 63. Terveydenhoitajan sanat, lähes sanatarkasti, edelleen, yhdeksän vuoden kuluttua: "63 kiloa, se on sinun pituisellesi aika paljon. Kuukautisetkin ovat jo alkaneet, eli et kasva enää pituutta. Ainakaan painoa ei saa tulla lisää, olisi oikeastaan hyvä, jos se laskisi."

Se oli terveydenalan henkilön naula siihen arkkuun, jota olin naulannut omatoimisesti jo vuosia ja jossa ikätoverit, mikä jottei vanhemmatkin, olivat auttaneet. Se arkku piti sisällään ajatuksen: olen liian painava, minua on tässä maailmassa liikaa, se on kammottavaa, minä olen kammottava. Epäsopiva tyttöystäväksi, vertaiseksi tai naiseksi, ja vielä kävelevä terveysriski, koska hei, 160 senttiä ja 63 kiloa.

Ja jotta voin saada ihmisarvon, minun pitää painaa vähintään kymmenen kiloa vähemmän, ellei sitten ehkä viisitoista, varmuuden vuoksi, tai kaksikymmentäkin, kun ottaa huomioon, että olen aika lyhyt ja pienikin läski kyllä näkyy lanteilla.

Olin 14-vuotias.



Niinpä minä tein mitä neljätoistavuotias osaa: paastosin minkä pystyin, kävin pururadalla vastentahtoisilla juoksulenkeillä hevimetalli täysillä kuulokkeissa, punnitsin itseni useita kertoja päivässä, ahmin iltaisin nälkääni mitä nyt oli tarjolla, kuten vaikka leipää tai joskus jäätelöäkin, sitten oksensin itseinhossa, ja seuraavana päivänä sama uudestaan. Mieleeni ei juolahtanut koskaan, että jos minulla kerran olisi ollut tarve laihduttaa, minun olisi kuulunut saada siihen tukea esimerkiksi juuri siltä nimenomaiselta terveydenhoitajalta tai vanhemmiltani, jotka yleensä päättävät, mitä kodissa syödään. Mutta sen sijaan terveydenhoitaja ei tehnyt muuta kuin jätti minut yksin sen tiedon kanssa, että painan liikaa ja minun pitäisi laihduttaa. 

Salaa olin toivonut, että terveydenhoitaja olisi tarttunut siihen, mitä kerroin: Kyllä minä yritän laihduttaa, mutta päädyn ahmimaan ja oksentamaan. Kyllähän minä pohjimmiltani tiesin, ettei se ole tervettä, ja vaikken olisi tiennyt, niin ainakaan en voinut hyvin. Mutta koska hän ei tarttunut, ymmärsin yskän. Epäterve tapakin laihduttaa on parempi kuin ei lainkaan laihduttamista, koska 160/63 on järisyttävästi liikaa.

Yhdeksännellä luokalla asiat lakkasivat oikeastaan merkitsemästä. Paastosin, mutta päädyin ahmimaan. Liikuin, mutta vain jotta en olisi inhonnut itseäni niin paljon. Koulussa vain täydellinen oli tarpeeksi hyvä. Englannin kokeesta sain yhdeksän miinuksen ja itkin koulun vessassa. Sain jälki-istuntoa, koska olin mennyt välitunniksi vessaan, kun pelkäsin. Jotkut oppilaat eivät koskaan tehneet läksyjä, tupakoivat puskissa ja huutelivat toisille oppilaille, mutta se ei kiinnostanut ketään.

Miksi minäkään olisin sitten ollut kiinnostunut yhtään mistään? Sosiaalinen elämä ainakaan ei ollut minulle ennen miinus kymmentä kiloa. Ainut asia, josta sain lohtua, oli kirjoittaminen.

Söin, mutta en koskaan ilman huonoa omaatuntoa. Lenkkeilin, puhdistin. Paino jojoili muutamalla kilolla, laski mutta tuli aina takaisin, jos ahmin. Olin kierteessä ja tuntui, etten itsekään pysynyt mukana. Ja aina väsynyt.

Lopulta romahdin. Se oli elämäni kauhein päivä, joulukuun viides vuonna 2008. Itsenäisyyspäivän juhlat, kynttilöitä, lippuja ja väsynyt tyttö, joka hakattiin koulun pommisuojassa. Äiti soitti kouluun, kun tulin kotiin ruhjeisena ja itkien. Silloin päätin, että ehkä minä yritän.

Pyysin apua, mutten saanut. Se oli käänteentekevä kokemus elämässäni, ja olen kirjoittanutkin siitä useasti. Siispä sulkeuduin. Mitä muuta olisin tehnyt? 15-vuotias ei lähde taistelemaan saadakseen tukea, jos muut (aikuiset) ovat ilmaisseet, ettei hän ole sen arvoinen.

Tuossa iässä ahdistus on aivan normaalia.

Mutta jos olisin ollut laiha, minua olisi kuunneltu. 

Sillä jos olisin laiha, minulla olisi ollut ihmisarvo. 



Haaveilin anoreksiasta. Tiedän miten kamalalta anorektikoista tuntuu, kun joku toivoo niin kamalaa sairautta itselleen, mutta asiaa pitää ajatella kontekstissaan. Silloinhan laihtuminen olisi ollut helppoa, kun ei vain olisi voinut syödä. Lähes painoton, luinen ja kapea tila oli se, mitä itse itseeni toivoin. Mitä vähemmän olemassa, sen parempi. Ja jos olisin ollut kuolemanvaarassa, minua olisi ehkä kuunneltu.

Yhdeksännen luokan keväällä olin ihmisenraato, joka missä tahansa toisessa tilanteessa olisi passitettu sairauslomalle. Opiskelin hulluna viimeisiin kokeisiin, ikään kuin numeroilla olisi ollut yhtään mitään väliä, kun kuitenkin menin pikkupaikkakuntani ainoaan lukioon, jonka alin sisäänpääsykeskiarvo oli 7,2. Minun todistukseni keskiarvo oli 9,2. Viimeisten kokeiden aikana söin pelkästään omenia ja opiskelin päivät pääksytysten.

Loppukeväästä äidilläkin meni hermot minuun. "Miten voi olla noin vaikeaa", hän raivosi yhtenä päivänä. "Sinun pitää itse ratkaista tuollaiset asiat, luuletko että joku muu voi sen tehdä." En muista sitä kaikkea tarkkaan, mutta kieltäydyin kaikesta keskustelusta. Kostoksi olin syömättä useita päiviä. Hän olisi tietysti voinut myös sanoa: älä sure, minä autan sinua. Kerro, mikä vaivaa. Mutta oli hänen reaktionsa suuttua ja haukkua minut. Ja oli minun reaktioni haluta satuttaa häntä, ja tapani satuttaa häntä oli satuttaa itseäni.

Ympärillä vertaiset kyllä tiesivät osoittaa paikkani ja muistuttivat järkyttävästä koostani:

  • ihraperse
  • ihramaha
  • sika
  • läskikasa
  • läskiperse
  • läskiperselesbo
  • norsu
  • ryhävalas
  • lehmä
  • roikkumaha
  • riipputissi
  • mammutti.
Lempinimien lisäksi minuun liitettiin mm. seuraavia adjektiiveja:


  • ruma
  • haiseva
  • iljettävä
  • ällöttävä
  • vastenmielinen
  • oksettava
  • itsekäs
  • itserakas
  • itsekeskeinen
  • narsistinen


He eivät kutsuneet minua nimellä vaan sanoivat joko perseeksi tai läskiksi. Teki mieli joskus muistuttaa, että asia ymmärretty. Ainakaan painoasia ei unohtunut niiksikään hetkiksi, kun keskityin johonkin muuhun.

Tähän väliin tärkeä huomio: vaikka laihdutin vuosia, painoni ei laskenut merkittävästi. Yleensä se jojoili 61-64 kilon välillä, yhdentekeviä muutoksia siis, mutta muistan ne numerot kyllä. Paasto, ahminta, oksentaminen. Ei se auta, eikä se tuo pitkäaikaisia ratkaisuja. Lisäksi kyllä minä aivan hyvin tiesin, että on olemassa sellainen sairaus kuin bulimia nervosa, suomeksi liikkuu joskun nimellä ahmintahäiriö, mutten ajatellut sen sopivan minuun, sillä eihän läskeillä voi olla syömishäiriötä.

Ja kuten - terkkarinkin sanoihin viitaten - on, tärkeintä on laihduttaminen, metodeista viis. Tärkeintä on laihduttaminen; sellaiset asiat kuin onnellisuus, hyvinvointi, elämästä nauttiminen tai terve toimintakyky ovat sivuseikkoja. Tai sitten sellaiset asiat, kuin nuoruus ja kaikki mikä siihen kuuluu. Sitä olen viime aikoina harmitellut. Sitä, että minun nuoruuteni oli paastoamista, ahmimista ja oksentamista sen sijaan, että se olisi ollut vaikka kavereita, keikkoja, ihastuksia, poikakaverikandidaatteja, nuortenlehtiä, tai edes alkoholia, bileitä ja meikkaamista. Jotain sellaista. Mitä tahansa, muttei tätä. Alleviivaan sen nyt: en ajatellut niiden asioiden kuuluvan minulle, taivas varjele ei ainakaan poikakaverin, ennen kuin olin sopivissa mitoissa.

Kukaan ei koskaan, ei milloinkaan, sanonut minusta kaunista sanaa. Kukaan ei koskaan, ei milloinkaan sanonut, että minä riitän, että minä olen riittävän hyvä numeroineni (160/63, tai joskus kokeesta vain 9). Ei koskaan. Se on surullista, nyt kun sitä miettii, sillä minä olin oikein viehättävä nuori naisenalku. Tiedän sen nyt.



Kuinka tarina sitten päättyy?

Haluaisin niin kovasti päättää sen kasvutarinaan: tarinan tyttö oppisi hyväksymään luvut 160/63, rakastamaan itseään, hän ymmärtäisi elämän tarkoitukseksi onnellisuuden hyväksyttävyyden sijaan, ja sitten hän eläisi normaalia nuoren naisen elämää ystävineen ja poikaystävävineen, hän oppisi toden totta nauttimaan elämästä ja kävisi keikoilla ja bileissä ja.

Tämä ei kuitenkaan ole tarinan loppu, valitettavasti. Ei kasvua ihmisenä. Haluan sanoa tässä teille oppimani: paino on yhdentekevä asia, jos olet onnellinen; paino on yhdentekevä asia, jos olet onneton. Jos olet onnellinen, hienoa! - Sama se mitä vaakasi näyttää, sillä se numero ei ole elämässäsi tärkeää, vaan sinä olet tärkeä, ja sinun onnellisuutesi on tärkeintä. Ja ennen kaikkea: jos olet onneton, asia ei muuttuisi, vaikka vaa'an numero olisi toinen. Ihan oikeasti.

Vaikka tarinan loppu ei ole henkinen kasvu, tarinan loppu on silti onnellinen. 

Lukiossa löysin ystäviä, joista yksi oli minulle erityisen rakas. Lukiossa minua ei haukuttu vitun ihraperseeksi julkisesti. Lukiossa ihastuin. En ihastunut mieheen hänen itsensä vuoksi vaan siksi, että toivoin häntä korjaamaan rikkinäistä itseäni. Sitten tulivat ne nuoruuden jutut: kotibileet, ensimmäiset alkoholin maistelut, ihastukset, pienet kirjelappuset koulussa, naurunremakat, nuortenlehdet, ja jopa: suunnitelmia tulevaisuudelle!

Lopetin paastoamisen, ja niin loppui myös ahmiminen. Söin neljä-viisi ateriaa päivässä: aamupala, lounaan, välipalan, päivällisen, iltapalan, ja kas niin, aloin voida paremmin, ja aloin suunnitella tulevaisuutta, koska tulevaisuus alkoi yhtäkkiä tuntua joltain, joka tosiaan on olemassa. En sano, ettei minulla olisi lukiossa ollut syömisongelmia. Minulla oli edelleen syömishäiriöidentiteetti, ja surin painoani edelleen. Mutta se alkoi siirtyä takavasemmalle, kun tulivat muut asiat. Ystävät, ilo ja onnellisuus. Laihduttaminen unohtui, kun oli niin paljon muuta tekemistä.

Kun pari vuotta myöhemmin olin lähdössä vaihtoon, minun piti toimittaa organisaatiolle ajantasainen terveystodistus. Niinpä jouduin vaa'alle. En ollut käynyt vaa'alla vuoden 2009 jälkeen, sillä olin huomannut, että vaaka tuottaa vakavampaa ahdistusta ja on parempi vaan olla tietämättä. Kouluterveydenhoitaja - se kiva, eri kuin se yläasteella - mittasi ja punnitsi minut.

Ensinnäkin olin kasvanut lukiossa vielä vähän, melkein viisi senttiä. Kuinka pitkä minusta olisi tullut, jos olisin syönyt yläasteella normaalisti? Sitä en saa koskaan tietää. Äitini on hyvin pitkä, yli 175 senttiä. Mutta toisin kuin terveydenhoitajan sijainen yläasteella oli sanonut, kasvoin edelleen pituutta huolimatta siitä, että kuukautiseni olivat alkaneet. Olin kuitenkin 14, ja kehoni vasta muovautui. Oli miten oli, odotin tuskissani painoa. Tiesin, miten ahdistaisi, jos olisin lihonut. (Muutosta ei näkynyt peilistä, koska näin itseni joka tapauksessa lihavana.) Terkkari sanoi: 55 kiloa. 

55 kiloa!

Olin huomaamattani laihtunut yli kahdeksan kiloa (ja kasvanut vielä pituutta)! Pelkästään sillä, että olin keskittynyt kivoihin asioihin, että olin tehnyt kivoja juttuja, että olin ollut onnellinen

"Oletko yllättynyt painosta?" hän kysyi.

"Olen", henkäisin onnellisena.

"Et siis ole laihduttanut?" hän tarkensi.

"En, en ole vain käynyt vaa'alla yli kahteen vuoteen", kerroin.

"Hyvä", terveydenhoitaja sanoi. "Laihduttaminen ei ole sinun ikäisillesi."