Eloon

Ja niin minä olen jälleen tässä.

Ihan niin kuin lähtötilanteessa ihmettelemässä, miten tähän päädyin ja miten pääsen tästä pois.

Se on ihan ok.

Eivätkö kaikki loput ole aina uusia alkuja? Mutta kaikkein kivuliainhan on se hetki, jossa istuu päättyneen ja alkavan rajalla eikä tiedä, mihin suuntaan katsoa.

Olin viime syksynä yksinäinen. Ehkä omasta halustani, tai ainakin olosuhteiden pakosta. En tohtinut soittaa kenellekään, ja ehkä tuntui myös, ettei kukaan minun seuraani kaipaisikaan. Kaipasin kaikkia Saksassa tapaamiani ihmisiä. Eikä ollut miestä, ei minkäänlaista, ehkä yksi epämääräinen suhde, ja sekin on nyt päättynyt. Kaiken lisäksi olin kirjoittanut kirjan, saattanut sen valmiiksi ja lähettänyt eteenpäin, ja yhtäkkiä ei ollut enää mitään, mihin olisin voinut laittaa voimani.

Masennus palasi syksyllä, menin oikein monta askelta taaksepäin. Tiesin, että se on hetkellistä, että serotoniinit vain heittelevät, kun yritin lopettaa lääkettä. Sitten myönnyin: minä tarvitsen sitä vielä, ja jos se tekee minusta heikon, niin sitten tekee. Vieroitusoireissa makasin vain sängyssä, katselin Areenasta tv-sarjoja ja nukuin liikaa, olin hikinen enkä jaksanut peseytyä, söin huonosti, en jaksanut liikkua, välttelin ihmisiä. Minua pyydettiin kaikkialle, mutta en vastannut viesteihin, suljin jopa puhelimen tai vähintään keksin tekosyitä. 

Sitten havahduin: tällaista elämää en todellakaan halua, ja nyt on pakko tehdä jotain, ennen kuin menen vielä syvvemmälle.

Kerta kaikkiaan, nyt saa riittää tämä! Minä en tahdo takaisin vanhaan elämään, en mistään hinnasta.

Siksi päätin tehdä voitavani. Pienistä askelista isompiin. Pelastaa, mikä on pelastettavissa, ja rakentaa jotain uutta vanhan tilalle. Ennen kaikkea - ja ilman tuottavia tai taiteellisia päämääriä - pitää itsestäni huolta ja nauttia elämästäni.

Pakotin itseni jumppaan, vaikken olisi jaksanut, jätin pois vehnän ja sokerin, opettelin menemään nukkumaan viimeistään yhdeltätoista ja heräämään viimeistään yhdeksältä, nostin lääkeannoksen korkeaksi, ostin uusia, nättejä vaatteita, pakotin itseni meikkaamaan ja laittamaan vähän tukkaa, pakotin itseni haukkaamaan raitista ilmaa joka päivä, latasinpa kännykkään äpinkin, joka mittaa askeleeni ja johon voin kirjata syödyt hedelmät ja vesilasilliset.

Ja hiljalleen aloin tiedostaa sen hyvän, mitä tässä oli ihan käden ulottuvilla. Olihan minulla, ja oli koko ajan ollut, ystäviä, jotka pyysivät paikkoihin, teatteriin ja keikoille, mutta en ollut vain jaksanut mennä. Mutta lopulta yksi pyysi minut kahville, ja minä pakotin itseni, ja se oli mukavaa; ja toinen pyysi elokuviin, ja niin me kävimme elokuvissa, ja sekin oli mukavaa, ja sain siitä enemmän kuin se vei, vaikka tahdoinkin vain jäädä kotiin. Sitten on niitä, joiden suu piirtyy hymyyn, kun he näkevät, ja he tulevat saman tien halaamaan, huudahtavat, että mitä kuuluu, ihana nähdä. 

Kaikkein valaisevin oli ehkä se hetki, kun kävin pitkästä aikaa opiskelukaverini kanssa lounaalla, ja hän harmitteli: "Tapasimme varhempina opiskeluvuosina niin kamalan usein, nyt hyvin, hyvin harvoin. Mitä oikein on tapahtunut, kun minun seurani ei enää kiinnosta?" - ja niin minä tajusin, että sekin ihminen on koko ajan ollut elämässäni ja valmis ottamaan minut vastaan, mutta minä olen väistellyt, koska olen ajatellut, etten kuitenkaan jaksa olla hauska tai kiinnostava, ja jos en ole toiselle iloksi ja hyödyksi, on parempi olla olematta.

Mutta hänkin oli miettinyt minua, hän, joka on naimisissa, tekee gradua ja matkustelee. Ei hän minua mihinkään tarvitse. Silti hän on kenties tarvinnut minua. Niin että ehkäpä ihmiset sittenkin hyväksyvät minut sellaisena kuin olen.

Olen edelleen aivan reunalla. Jos pysähdyn, jos luiskahdan, voin pudota takaisin masennukseen. Minä teen kuitenkin parhaani. Ei se välttämättä riitä, mutta se on sitten toinen kysymys. Syvänne paljasti kuitenkin, miten masennuksesta parantuminen on jatkuvaa työntekoa senkin jälkeen, kun on jo parantunut - ainakin tapauksessa, jossa masennus on ollut pitkäaikaista, kuten minun tapauksessani. Ei ihminen ole mikään ongelmanratkaisupeli, jonka on saavutettava lopputilansa ja sitten se on valmis ja niin täydellinen kuin se voi koskaan olla. On kamalan rajua tajuta, ettei olekaan vielä valmis - ja samalla helpottavaa, koska epätäydellisyys ja rikkonaisuus tarjoaa aina uusia mahdollisuuksia.

Ja vaikka on kurjaa, että masennus ei koskaan lähde minusta täysin, niin senkin asian kanssa täytyy vain oppia elämään. Ja pitää itsensä liikkeessä.

Silti luulen, että jotain todella hyvää on alkamassa, sillä olen päättänyt pitää silmät auki.

Maanantaina vanha ystävä soitti. 

Tiistaina vuodatin terapiassa omaa pienuuttani, ja se oli voimaannuttavaa. Sen jälkeen kirjoitin vielä jotain, ja ehkä se teksti on verso.

Keskiviikkona eräs juuri tänne muuttanut, hassulta ja leppoisalta kuulostavaa Savon murretta puhuva tyttö, sanoi, kun me odotimme bussia, että mennään joskus kahville, se olisi kiva.

Torstaina opiskelin ahkerasti ja huomasin, miten mukavaa opiskelu oikeastaan on.

Eilen kävin aivan uudessa jumpassa, jossa pääsin purkamaan aggressiota. Minulla oli sen jälkeen itseni voittanut olo.

Tänään oli kaunis, luminen päivä, ja minä tein pitkän kävelylenkin joen rannalla.

Miksi pelkäisin?

Lumi sataa pian ja antaa valonsa

Miksi pelkäisin?

Kevät tekee taas tuloaan

Miksi pelkäisin?

Kyllä huominen taas antaa valonsa

(Viitasen Piia: Miksi pelkäisin)

Aurinkoa päiviinne. 

Gomenasai.

Olen kirjoittanut todella vaikeita tekstejä, mutta tämä teksti tulee olemaan vaikein, jonka koskaan olen kirjoittanut tai koskaan tulen ehkä kirjoittamaankaan. Lisäksi tämä on yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä postauksista, jos ei tärkein. Aloitin tekstin kirjoittamisen 20. joulukuuta, nyt se vasta on valmis.

Huh mitä vyörytystä. Nyt asiaan.

Minulta on joskus kysytty, mikä on suurin virhe, jonka olen koskaan elämässäni tehnyt. Olen vastannut jotain sentapaista kuin "tinnituksen hankkiminen" tai "lihominen" - ihan yhtentekeviä asioita, kun niitä nyt miettii. Olen myös sanonut filosofisesti, että kadun enemmän sitä mitä en ole tehnyt kuin sitä mitä olen tehnyt - mutta ei sekään ole totta, täysin.

Kirjoitan usein ihmisistä, jotka jättivät minut yksin, kun olisin tarvinnut heitä. Ystävästä, joka käänsi selkänsä, kun tarjolla oli parempaa seuraa. Äidistä, joka ei omien lapsuuden traumojensa vuoksi pystynyt kohtaamaan minun kipuani eikä omien ongelmiensa vuoksi jaksanut kantaa minun ongelmiani. Miehestä, joka jätti minut ilman selitystä. Toisesta miehestä, joka ei kestänyt sitä, etten aina jaksanut antaa hänelle parasta itseäni. Ja kolmannesta, joka rakasti toista naista ja lievitti suruaan minulla. Koulukuraattorista, joka selitteli ongelmani olemattomiin teini-iän angstilla ja sillä, että muilla on pahemmin. Kouluterveydenhoitajasta, jota syömishäiriöni ei kiinnostanut, koska olisin joka tapauksessa voinut laihduttaa pari kiloa. Kaikessa katkeruudessani unohdan kiittää niitä, jotka pysyivät rinnallani kaikista vioistani huolimatta. Ei heitä monta ollut, mutta joitakin.

Erityisesti oli yksi.

Sen veroista ystävää minulla ei ole koskaan elämässäni ollut eikä erittäin suurella todennäköisyydellä tule koskaan olemaankaan. Kun tajusin sen eräänä niljaisten lehtien syysyönä, en ollut saada henkeä. Niin pelottavalta ajatus tuntui, ja kamalinta oli, että se oli niin totta.

Viime elokuussa istuin kiinalaisen kämppikseni Xiaozhoun kanssa penkillä odottamassa bussin lähtöä kiipeilypuistosta takaisin kotiin, ja hänen kanssaan jutellessani tajusin, että joidenkin ihmisten kanssa sitä vain synkkaa. Joidenkin ihmisten välille syntyy sellainen sanaton yhteisymmärrys, ja jo lähes ensi hetkestä tietää, että hänessä on jotain erityistä. Great minds think alike, sanotaan. Xiaozhou oli sellainen ihminen, minä todella välitin hänestä ja hän välitti minusta, ja me vietimme koko sen kuukauden yhdessä. Xiaozhoussa oli jotain, mikä sai minut ajattelemaan tätä ystävää uudella tavalla.

Tapasimme lukion alussa 2009.

Hän ymmärsi minua puolesta sanasta, minä ymmärsin häntä. Olimme molemmat omalla tavallamme sekaisin, lapsellisia, hieman repaleisia reunoista, ja yhdessä sietämättömiä. Jaoimme salaisimmat fantasiamme ja hävettävimmät salaisuutemme. Räkätimme kuin kakarat niin, että henki meinasi loppua ja että vastaantulijat kääntyivät katsomaan. 

Hän oli se, joka ikuisti kamerallaan meidän parhaat hetkemme ja kokosi ne yhteen valokuvakirjaksi.

Hän oli se, joka lukiossa yritti parhaansa mukaan järjestää minut ruotsintunnilla lukioihastukseni viereen istumaan.

Hän oli se, jonka kanssa puimme päättömiä ihastuksia, tulkitsimme miesten eleitä, katselimme heitä kohti, kun he kävelivät ohi, ja tirskuimme kuin pikkuiset tytöt.

Hän oli se, jonka kanssa ennustimme korteista tulevaisuuden kumppaneita ja pelasimme yökaudet Game of Lifeä.

Hän oli se, jonka kanssa pänttäsimme ruotsin ylppäreihin, jonka kanssa istuimme uskonnontunnit ja raapustelimme toistemme vihkoihin, jonka kanssa jännitimme ylppärituloksia ja jonka kanssa hypime riemusta, kun ne tulivat, tai jotka lohdutimme toinen toistamme, kun ne tulivat.

Hän oli se, jolle soitin, kun yksi yhteinen ystävämme sai perusteettoman raivokohtauksen minua kohtaan ja haukkui minut täysin.

Hän oli se, jonka vedin bileissä ja yökerhoissa nurkan taakse tai vessaan puimaan visaisia ihmissuhdekuvioita.

Hän oli järjen ääneni; kun minä ahdistuin turhasta, hän oli se, joka puhui järkeä ja palautti minut maan pinnalle.

Hän oli se, joka käski minun tehdä rikosilmoituksen, kun minulle tuntematon mies kävi päälleni lenkillä ja työnsi kätensä paitani alle. Hän oli ylipäätään ainoa, jolle kerroin siitä.

Hän oli se, jolle viestin ensimmäisenä, kun olin kuullut päässeeni yliopistoon - ennen kuin kerroin edes vanhemmilleni.

Hän oli se, jolle kerroin ensimmäisenä, kun olin ensimmäistä kertaa ollut miehen kanssa.

Hän oli se, jonka kutsuin kahville ja vein päämäärättömälle ajelulle, kun Jaakko oli jättänyt minut.

Hän oli se ainut, johon tiesin aina voivani luottaa. Silloinkin, kun lähellä oli minua parempia ihmisiä.

Hän oli se, joka näki minussa hyvää silloinkin, kun minä en nähnyt.

Sitten tuli 2013, ja sairastuin. Olin ahdistunut ja kireä. Sain käsittämättömiä raivokohtauksia ilman syytä, huusin ja paiskoin tavaroita, sitten sain järjettömiä itkukohtauksia. Läheiset säikähtivät, koska minä en raivoa yleensä silloinkaan, kun olisi tarvetta. Lopulta juhannusjuhlien jälkeen purin pahan olon ystävääni. Haukuin hänet ensin yhteiselle ystävällemme ja sitten hänelle itselleen puhelimessa. Muka aikuismaisesti, vaikka paskamainen minä olin, ja ennen kaikkea kohtuuton. Hän pyysi anteeksi käytöstään, joka oli laukaissut raivarini. Hänessäkin oli syytä, mutta moninkertaisesti syytä oli minussa. Olin tietysti sairas ja kriisissä, mutta ei silläkään voi selittää paskamaisuutta. Olin sairas ja kriisissä, ja sen vuoksi pilasin elämäni parhaan ystävyyssuhteen. Tai elämäni parhaan ihmissuhteen, noin ylipäätään.

Ja se. Jos joku kysyy.

Se on elämäni suurin virhe. Ei tinnitus eikä ainakaan lihominen tai ne asiat, jotka ovat jääneet tekemättä. Vaan se.

Ja tiedän kyllä, että kaikki tekevät virheitä, ja ettei sairaudelle ja sen oireille voi mitään, ei varsinkaan jos niistä ei ole edes tietoinen eikä niiden ongelmallisuutta tajua, ja että itselleen pitää olla armollinen, ja virheistä huolimatta on jatkettava elämää, niin silti. Silti tahtoisin tehdä kaiken uudestaan. Eläisin kaikki ne vaikeat vuodetkin uudestaan, jos saisin peruutettua, poistettua, hävitettyä, tai edes korjattua. Ja vaikka olin sairas, en tahdo perustella kaikkea sitä sairaudella; kusipäinen käytös on kusipäistä käytöstä sairaudesta huolimatta, kusipää on kusipää kriisissäkin. Vastuu on minulla, enkä tahdo sysätä sitä kenellekään toiselle.

Kyllä hän on minulle anteeksi antanut, vaikka minä en ole koskaan anteeksi pyytänytkään. Siinäkin asiassa hän on minua parempi. Päässäni olen pyytänyt anteeksi sata kertaa, anteeksi, gomenasai, anteeksi, mutta ääneen ei kertaakaan. Ja vaikka hän on antanutkin anteeksi, ja yhteydenpitomme jatkuu, kaikki ei silti ole korjautunut, jokin on mennyt lopullisesti rikki. Jotain on särkynyt lopullisesti.

Anteeksi silti. Gomenasai kaikesta.

Tietysti teen parhaani, ja silti se on niin saatanan vähän.

Kaikkein pahimmalta tuntuu se, että kun Jaakko teki eroa, ajattelin, että ainakin minulla on ystävä aina ja iankaiken rinnallani. Sitten sekoilin ystävyyssuhteeni pilalle, eikä mitään jäänyt jäljelle, paitsi minä ja kasa rumia virheitä ja häpeää, ja ihan yksin.

Olen kyllä halunnut sanoa, mikä merkitys hänellä on minulle ollut ja miten paljon häntä rakastin, olen rakastanut ja rakastan. Kaipaan häntä, kaikkia niitä naurunremakoita uskonnontunneilla tai kännissä tai kahvilassa tai liian väsyneinä pyjamabileissä, ja kaikkia niitä kyyneliä paskojen miesten, huonojen ystävien ja epäonnistuneiden kokeiden takia. Kaikkia niitä puheluja, typeriä Facebook-päivityksiä, joita teimme toistemme letkautuksista, kaikkia salaisuuksiamme, sitä sanatonta yhteisymmärrystä, joka meillä oli. Kaikkea mitä meillä oli, hyvässä ja pahassa. Vaikkeivät ne ajat palaa, ja aikansa kutakin, ja niin edelleen, ajattelen kaikkea sitä lämmöllä, ja hän oli paras asia, joka minulle niinä vuosina tapahtui. En ole koskaan kertonut sitä hänelle.

Enkä koskaan, en edes sinä aikana, kertonut hänelle, mitä hän teki minulle, kun siirryin yläasteelta lukioon. En koskaan, ikinä kertonut hänelle niistä ajoista edes silloin, mutta silti hän paransi minut. Hän sai minut tuntemaan iloa. Hän sai minut nauramaan. Hän sai minut tuntemaan itseni tärkeäksi. Rakastetuksi. Hän piti minusta parempaa huolta kuin omat vanhempani. Minusta se ei ole vähän. Hänellä ei ollut aavistustakaan kaikesta siitä arvosta, joka hänellä oli minun parantumiselleni, ja silti hän teki kaiken sen, hän paransi minut. Minä en tänäkään päivänä tiedä, mitä minulle olisi tapahtunut, jos en olisikaan tavannut häntä. Tietysti olisin varmaan tavannut toisia tyttöjä ja ystävystynyt heidän kanssaan, mutta en usko, en, aivan vilpittömästi, usko, että kenelläkään muulla olisi ollut minuun sama parantava vaikutus, sillä kaikkien ihmisten kanssa ei vain ole sitä sanatonta yhteisymmärrystä, joka oli minun ja hänen välillä, tai minun ja Xiaozhoun välillä.

Sanoin sen kaiken jonain humalaisena iltana, kun tahmea likööri oli takertunut kurkkuun, kun kumpikin huojui, kun jotkut sytyttivät tupakoita, kun diskon valot välähtivät tai kun käännyin koroillani häntä kohti. Huusin: "Vittu että mä rakastan sua!" Tai: "Mun elämä ois paskaa ilman sua!" Tai jo laskuhumalan hetkellä, hetkellä ennen sammumista jonkun ihan toisen vuoteella: "Mä en tiedä, mitä mä tekisin ilman sua."

Joskus olisin silti halunnut sanoa toisinkin. Ilman humalan ja taianomaisten yöelämäöiden tuomaa helpotusta tai liudennusta, ilman sanoja siirappiseksi teennäistäviä korostussanoja, kuten vittua, tai ilman, että hän olisi ennen sitä tehnyt ehkä jotain, kuten kuunnellut suruja. Ainahan minulle riitti, että hän vain oli siinä, ja että hän oli aina siinä, enkä suruni keskellä joutunut koskaan erikseen pohtimaan, kuuntelisiko joku, sillä tiesin, että hän kuuntelisi. Merkittävin ero hänen ja joidenkin toisten ystävieni välillä oli, että hän oli aina siinä. Joskus hän oli ehkä vihainen minulle, mutta silti hän oli siinä. Joskus olin kamala, mutta hän oli silti siinä. Kun menin kouluun, minun ei koskaan tarvinnut miettiä: Olisiko joku siellä siinä, istuisi ruokalassa samaan pöytään, kysyisi, mitä kuuluu? Koska hän istui, tervehti ja kysyi.

En koskaan kertonut hänelle, mikä merkitys sillä minulle oli. Hän ei varmaankaan ollut koskaan elänyt elämää, jossa hän olisi joutunut kyseenalaistamaan tuollaiset asiat, kuten sen, istuuko joku hänen viereensä. En koskaan kertonut hänelle, miten harvinainen minulle oli aito kysymys: Mitä kuuluu? En koskaan pitänyt niitä hetkiä itsestäänselvyyksinä, vaan olin kiitollinen jokaisesta. Hän teki minut iloiseksi, ja sitten ihmetteli, miksi iloisuudessa oli minulle jotain niin suurta. Minun elämässäni hän oli harvinaislaatuinen ihminen. Jossain mielessä hän on harvinaislaatuinen ihminen myös isommassa mittakaavassa. Hän ei ole koskaan pettänyt luottamustani, enkä usko, että hän koskaan tekisi sitä. Vaikka olen ollut häntä kohtaan täysi paska, hän ei silti ole käyttänyt niitä aseita, joita hänellä olisi minua vastaan. Hän voisi loukata minua pahasti, sillä hän tietää kipeimmät paikkani - mutta hän ei sitä tekisi. Hänellä on moraali, joka pitää. Hän ei ainoastaan sano, että ihmisten pitää olla lojaaleja toisiaan kohtaan. Kaikki sanovat, että ihmisten pitää olla lojaaleja toisilleen, mutta kaikki eivät ole. Hän on, hän pitää sanansa.

Olen halunnut sanoa sen hänelle, kirjoittaa korttiin tai edes tekstiviestiin. Pelkään kuitenkin niin isoja sanoja, joten ostan lahjoja ja käytän hymiöitä, eivätkä ne ole sinnepäinkään. En uskalla sanoa, koska pelkään niin isoja, niin tosia sanoja.

Ne sanat jäävät aina alkuunsa, kädet puolimatkaan. Minä pelkään sanoja. Minä pelkään totuuksia. Minä pelkään ihmistä, jota rakastan.

Toisaalta jollain lailla olen varma, että jossain sydämensä sopukassa hän tiesi, silti, kaikesta huolimatta, sillä joidenkin ihmisten välillä sanoja ei tarvita.

What I thought wasn't mine

in the light

was one of a kind

a precious pearl

When I wanted to cry

I couldn't 'cause I

wasn't allowed

Gomenasai for everything

Gomenasai, I know I let you down

Gomenasai till the end

I never needed a friend

Like I do now

What I thought wasn't all

so innocent

was a delicate doll

of porcelain

When I wanted to call you

and ask you for help

I stopped myself

Gomenasai for everything

Gomenasai, I know I let you down

Gomenasai till the end

I never needed a friend

Like I do now

What I thought was a dream,

a mirage

was as real as it seemed

A privilege

When I wanted to tell you

I made a mistake

I walked away

Gomenasai for everything

Gomenasai, I know I let you down

Gomenasai till the end

I never needed a friend

Like I do now

Gomenasai, for everything.

- Aoda