Vedin jo kaikki lääkkeet

Odotan katastrofia kuin ukkosta. Se on ilmassa mutta ei puhkea.

Heräilen öisin ahdistuneena ja huolissani. Ovatko tavarani tallella, olenko muistanut maksaa laskut, entä jos luottokortti on varastettu, entä jos sataa sisään, entä jos syttyy tulipalo. Ajattelen kuolemaa. Pelkään kuolemaa. Näen unia kuolemasta. Niissä hiudutaan pois syövän runtelemina, otetaan yliannostus unilääkkeitä tai pyöräillään rekan alle niin, että aivot ovat silkkaa mössöä jalkakäytävällä asvaltinraosta ponnistavien voikukkien seassa.

Pelkään, että tulen hulluksi, mutta mitään ei tule. Ei katastrofia, ei ukkostakaan, vaikka luvattiin. Ei sada sisään. Aurinkoisina päivinä en yritä piiloutua.

Odotan katastrofia, koska en usko, että kontrolloimallakaan voin estää sen tulon. Etteivät langat ole minun käsissäni, vaikka mitä tapahtuu. Tarkistan laukun koko ajan, onko lompakko ja kännykkä. Tarkistan lukituksen ja lieden, ikkunat. Irrotan sähköjohdot. Odotan postissa ikävää kirjettä, vaikka Kelalta. Pelkään maksuhäiriömerkintää. Revin tukkaa päästä koska en jaksa olla koko ajan huolissani. Kun yksi huoli menee, toinen tulee. Tarkistan laukun ja sähköjohdot ja helpotus hädin tuskin tulee.

Lopetin mirtatsapiinin. Olen lihonut liikaa. En olisi ikinä uskonut, että sanon tämän, minähän aina puhun itsensä ehdottoman rakastamisen puolesta. Mutta nyt riittää. Käytän unettomuuteen melatoniinia ja antihistamiinia. Pyysin lääkäriltä Lyricaa, koska en jaksa huolteni kanssa enkä usko, että koskaan selviän tästä. Lääkäri vastusti. Terapeutti taas oli sitä mieltä, että kuvittelen minussa olevan jonkin vian jossain niin syvällä, ettei sitä saa pois - ja että se ei ole totta. En minä ole luovuttajatyyppiä, mutta tässä kohtaa tekisi mieli nostaa kädet pystyyn ja tunnustaa faktat.

Vasta hiljattain tajusin yleistyneen ahdistuneisuushäiriön luonteen. Olen aina luullut, että huolettavat asiat itsessään ovat huolten lähde, mutta ne ovatkin oire. Ahdistus on minussa, se ajelehtii vapaasti ja etsii uomaa, josta päästä läpi. Huolet ovat kanava, josta ahdistus pääsee kulkemaan eteenpäin. Ahdistus minussa on se ongelma, ei se, että otan normaalin elämän niin raskaasti. En tiedä, miten tietoon pitäisi suhtautua. Että helpottuuko tämä tästä vai ei.

Ei se ole se katastrofi, minä vain puran tämän ahdistuksen näin. Ja toisaalta tämä on tapani oireilla, kun elämässä tapahtuu muutoksia. Niin on käynyt ennenkin.

Uniapneatestissäkin kävin, samoin verikokeissa. Tutkittiin, voiko väsymykselleni olla jokin muu syy kuin depressio. Olen kokeiden mukaan kuitenkin täysin terve. Petyin siihen, olin toivonut ongelmiini jotain muuta selitystä kuin masennuksen. "Olisin mieluummin ottanut uniapnean kuin depression", sanoin lääkärille. "Useilla on molemmat", lääkäri vastasi.

Helvettiäkö tässä sitten. Tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin. Vika on minussa jossain niin syvällä, ettei sitä saa ongittua pois. Ihmelääke, joka minut korjaisi, olisi taivaallinen asia. Jos vikaa ei voi korjata, ainakin voisi helpottaa oireita.

Mutta terapeutti uskoo minuun. Minäkin uskon useimmiten, mutta nyt olen vain aika väsynyt. Tulee uusi päivä ja tarkastan taas laukun, avaan lompakon ja etsin tärkeimmät kortit, tunnustelen puhelinta laukun sivutaskussa.

Mun sydäntä sydäntä särkee

Vedin jo kaikki lääkkeet

et se paranee

mut se on yhä kipee

Mun sydäntä sydäntä särkee

Mikään ei auta mitä mä teen

sen eteen

Se on yhä kipee

- Aoda

Rakkaus on lyhyt kuin varpusen lento vasten tornitalon lasista seinää

"Kun käy läpi äkillisen muutoksen, odottaa, että maailmakin on jotenkin erilainen." - Elif Shafak (Valkoinen elefantti, s. 270, suom. Maria Erämaja)

Mies lähti. Yritin kirjoittaa siitä viimeksi, mutten pystynyt, joten kirjoitin muusta. Mutta miksi minä kirjoittaisin suhteen päättymisestä ja sen raastavuudesta? Mitä minä siitä edes kertoisin?

Ja ketä kiinnostaa?

Istuin kaksi päivää sängyssä ja itkin. En syönyt paitsi suklaata söin. Luin uutisia ja toivoin katastrofia maailmaan, koska omakin elämäni järisi. Mutta mitään ei tapahtunut (paitsi Ecuadorissa järisi maa, mutta se ei ollut iso uutinen, vaikka kuolleita oli jotain 700). Kaikki oli ennallaan sittenkin kun palasin arkeen. Se oli minusta järkyttävää. Ydinkatastrofi ja sota ja maanjäristys ja tulivuorenpurkaus! Täällä järisee maa!

Mutta mitään ei tapahtunut.

Itkin, vaikka mies pakotti minut tekemään asioita joita en tahtonut ja vaikka hän suuttui minulle vähän väliä.

Itkin, vaikka rakastellessamme mietin usein Jaakkoa.

Itkin, vaikka olin samaan aikaan Todellisuudessa Rakastunut runokurssin Hassuun Poikaan. Analysoin hänen kanssaan Catharina von Gripenbergin Elle-runoa, joka hänen mielestään kertoi epäselvästä sukupuoli-identiteetistä ja minun mielestäni naiseksi kasvamisesta. Emme päässeet yhteisymmärrykseen mutta keskustelu oli Mahtavaa. Se oli ihana päivä.

Itkin, vaikka Tuntematon Mies Turusta seuraa minua Instagramissa ja minä häntä ja tykkäilemme toistemme kuvista, ja olen varma, että jonain päivänä vielä pyydän häntä treffeille.

Itkin, vaikka haaveilin ihan muusta kuin suhteesta, kuten Oikeasti Toteutuvasta matkasta Saksaan tai Huikeista Seikkailuista ja festareista.

Itkin, vaikka miesystäväni ei ollut kovin hyvä miesystävä enkä minäkään varmaan erityisen hyvä tyttöystävä.

Näin on varmaan parempi, ja silti itkin.

Ja kaikkea sen sellaista ja mitä sitten.

Miksi itkisin?

 

 

On ollut jo monia aurinkoisia päiviä. Se on outoa, koska nyt on vasta toukokuu, ja viime kesä- ja heinäkuussa ei ollut ollenkaan näin lämmin. Ihmisetkin tuntuvat kumman iloisilta. Bussissa mies istui vieressäni koira sylissään. Koiran nimi oli Pera ja sillä oli hermovaurio, jonka vuoksi se ei osannut ollenkaan pelätä. Sen elämän täytyi olla vaarallista mutta ehkä toisaalta ihanaa. Se ei pelkäisi oikeita asioita mutta ei niitä vääriäkään.

Tänään istuin kahvilan terassilla juomassa hyvää kahvia ja lukemassa sanomalehteä ja runoja. Mietin, että varför Paris, vi har ju Åbo. Kun Jaakko jätti minut, vihasin tätä kaupunkia, mutta nykyään rakastan. Tekisin vielä Suuria Asioita. Olen Vallankumouksellinen Nainen, maahan niin usein lyöty ja silti aina taisteluvalmis.

Antaa tulla!

Rakkaus on lyhyt kuin varpusen lento

Vasten tornitalon lasista seinää

Se on sääli ja tietenkin niin surullista

Siltikin samantekevää tänään

Onni multa otettiin eilen pois

Ja aamun tyhjän sängyn laidalla itkin

Sitten soi jo puhelin pöydän pyyhkäisten

Nauttikaa ihanista aurinkoisista päivistä!!

- Aoda

(Anteeksi isot kirjaimet, luin ennen tämän kirjoittamista Catharina von Gripenbergiä.)