Onni sellainen

Sulle valheen valhetta en ehtinyt mä kertomaan.

Laskematta kannet auki. Paljastin aivan kaiken.

Peittää voinut en. 

Onni sellainen kerran on vain mahdollinen.

Kaikki on hyvin, ja kaikki on pilalla.

Jos vielä haluat minut

Ehkä Jaakko on elämäni rakkaus.

(Sanon niin, vaikka olen vasta hiukan yli kahdenkymmenen. Sanon niin kaiken korniuden uhalla, ja entä sitten. Näen asiat 22-vuotiaan mittakaavassa, ja nyt se vaan on niin.)

Olen pitänyt toisistakin miehistä. Ehkä rakastanut, tai ollut rakastunut, ehkä kiinnostunut ja pihkassa vähintään? Olen ollut miehen kanssa ollakseni jonkun kanssa. Ja olen harrastanut irtoseksiä baari-illan jälkeen ja aikana vain siksi, etten olisi niin yksinäinen, ja aamulla surrut kuitenkin. Ja olen kuumeisesti etsinyt seuraa, luullut että se ratkaisee ikävän tai ajatellut, että pitää vain nähdä vähän vaivaa ja olla vähemmän nirso.

Minulla on kaikin puolin ihana miesystävä nytkin, ja silti kaipaan. Minä niin ajattelin, että kun löydän jonkun toisen, kaikki aiempi kaipuu katoaa. Ja niinhän sitä on sanottu: kyllä sä jonkun toisen löydät! Niin löydän ja löysin. Mutta on valetta, että jokin uusi korvaa vanhan tai että rakkauden määrä on vakio. Se on valetta. 

Entä olisinko valmis särkemään tämän kaiken? Edes yhden yön vuoksi? Edes yhden lupauksen vuoksi, vaikka voisin olla varma, että se lupaus rikottaisiin? Vain siksi, että antaisin saman ihmisen rikkoa minut taas uudelleen, kun olen juuri saanut palat kokoon?

En empisi.

Olenko paha ihminen? Kun en tyydy, kun kaipaan? Kun tahdon olla onnellinen, välittämättä toisesta, joka minusta välittää? Ehkä sitten niin.

Ehkä olikin tarkoitus, että hän lähti. Silti voi olla tarkoitus, että minä rakastan ikuisesti.

Tuijotan tekstiviestiä, jonka aamulla sain.

Haluatko nähdä? 

Ai haluanko nähdä?

Haluan vetää sinut kotiini tai kotiisi, repiä vaatteet päältä jo eteisessä, antaa kauluspaidan nappien irrota ja varista kynnysmatolle, purra kaulan mustelmille, raapia selän täyteen punaisia viiruja, ahmia suutasi, puristaa sinut reisilläni jalkojeni välin enkä enää koskaan, en koskaan päästää sinua katoamaan.

Samanaikaisesti haluan jättää tämän kaiken, ihan kaiken, pakata lentolaukullisen tavaraa ja lähteä matkalle yhden suunnan lipulla, kadota Afrikkaan tai Intiaan tai Kiinaan, samota viidakkoja ja tavata paikallisia ihmisiä, olla aina liikkeessä jotta unohtaisin, unohtaisin kaiken tämän, kaiken sen, kaiken sinusta, olla vapaa ja paossa.

Ja haluaisin olla ihminen, joka voisi vain unohtaa ja pyyhkiä pois, yksinkertaisesti ilman kommervenkkejä: opiskella, valmistua, mennä töihin, mennä naimisiin, saada lapsia, elää onnellisen perhe-elämän läpi ilman kaipausta, ilman kysymystä: mitä jos?

Niin, mitä minä haluan?

Odotan ratikkaa

Yritän unohtaa

ikävää, joka jäi

muhun asumaan

muhun asumaan

Kaulahuivissa kaulaani paleltaa

kaupan kassalla

Joku itki taas koiraansa

Sitä kuollutta koiraansa

Ehkä sitten koirien taivaassa

en enää odota

suurta rakkautta

Rakkautta...

Haluisin sytyttää kotini palamaan

leivänpaahvimella

mutta pelkäänkin kuolemaa

Ilman sinua

Kuolemaa

Tulisitko vastaan

kukkakaupan kulmalle,

kun annan mun sydämen takaisin sinulle 

Kivaa alkanutta viikkoa kaikille!

- Aoda

Niin mä oon rasittava, sulkeutunut, tahdon aina vaan kaiken

Tein taas virheen tärkeässä ihmissuhteessa. Onko yllättävää? Sanoin tosi kusipäisesti, vitsinä kylläkin, mutta onnistuinkin loukkaamaan pahasti. Eikä vitsin varjolla ole oikeutta iskeä kipeään paikkaan. Millainen idiootti tekee niin? En kestä itseäni. Ihmissuhteet eivät ole minua varten, enkä voi onnistua niissä.

Oli pakko ottaa veitsi. Olen ollut ilman sitä viitisen kuukautta. Tosin minusta tuntuu, että suurin syy kuivilla olemiseen on se, että töissä asiakkaat olisivat voineet nähdä. Nyt kesätyöt loppuivat viimein, niin että on ihan sama. Ajatus on aika masentava.

Rankaisinko itseäni? Ehkä. Yritinkö tehdä itsestäni tilanteessa uhrin? Varmaankin. Marttyyrisoin. Sellainen minä olen. Ihan sama. Rauhoitun, kun sain tiikeriraidat takaisin. Sekin on jännä juttu. Minusta tuntuu, että olin sen jälkeen en niinkään kauhuissani vaan välinpitämätön. Niin siinä vaan käy.

Sama ihminen sanoi minulle viime viikolla, että olen aika itsekäs. Sitä on vaikea kestää; kuten aiemmissa teksteissä olen kertonut, minut on syyllistetty itsekkyydestä kun olin nuorempi, enkä oikein tiedä, mitä niin pahasti väärin tein. Olin sanonut, että alan parantua ja tahdon ajatella omaa parastani - siksi en ota itselleni ylimääräistä taakkaa. Mutta ehkä sitten oman hyvinvoinnin ajatteleminen on itsekästä, ainakin jos minä ajattelen parastani, koska olen aika perustavalla tavalla itsekäs ja huonompi ja kaikki hyvä minkä teen teen egoni takia. Tai jotain. Taaskin ahdistuin tässä tilanteessa, vaikka minä olin ollut se kusipää. Näitä minä mietin illalla sängyssä kun pyyhin verta käsipyyhkeeseen, etteivät lakanat likastuisi.

Yön läpi valvoin. Meinasin nukahtaa tunnille.

Sain kyllä anteeksi, mutta ei sillä oikeastaan ole väliä. En anna anteeksi itselleni. Toki on poikkeuksellista, että joku antaa virheeni anteeksi: yleensä niistä rankaistaan todella ankarasti, usein hylkäämällä. Kerran lapsena puolustauduin kiusaajaa vastaan ja löin, vain minua rankaistiin. Nuorena purin ahdistusta nettiblogiin ja pohdin, miksi kaverit eivät ole tukena, teksti löydettiin ja minut hylättiin. Kesällä 2011 en mennyt kielimatkan jälkeen kesätöihin, ja vanhempani olivat minulle useita päivää mykkäkoulussa, myös syntymäpäivänäni. Ehkä henkisesti valmistauduin hylkäämiseen ja siksi tartuin veitseen, koska tiesin, että ahdistus tulee vielä voimakkaampana.

Ehkä se mitä eniten pelkäsin oli notkahdus tai jopa paluu takaisin. Siis kun onhan tässä aika pitkälle päästy, ahdistuksettomat päivät ovat melkein poikkeus, sängystä pääsen ylös melko vaivatta ja elämä on enimmäkseen järjestyksessä, ainakin nyt siedettävästi. Nytkö mennään takaisin sinne, mistä olen tulossa, nytkö kaikki on taas pilalla? Tavallaan ajatus oli pelottava, mutta tavallaan olisin vain palannut johonkin tuttuun. Ehkä minä sinne kuulun? Elämän ja ihmissuhteiden ulkopuolelle.

Lisäksi oikeastaan ärsyttää, etten tähän blogiinkaan pysty vuodattamaan ilman että pyydän anteeksi sitä, millainen marttyyri olen. Enkö voisi vaan vuodattaa rehellisesti niin kuin muutkin? Vai olisiko sekin itsekästä? Ehkä vain selittelen asioita parhain päin.

Niin mä olen rasittava

Sulkeutunut

Tahdon aina vaan kaiken

Slovareita kaseteilla

Loppuillan jossa suudellaan

Koiranputkiviidakoita

Maailmanrauhasessioita

Ja tietenkin

Onnea

oli pakko saada

Panin arvat taskuun 

ja juomat laskuun

Huusin ettei mua mikään kaada

Onnea

Mikä on sen taksa?

Sille pystytät salkoo

rystyset valkoisina

kunnes et enää jaksa

- Maija Vilkkumaa

 Nauttikaa syksystä.

- Aoda

Oltais kuin metsän eläimet

Koska minulla on nyt energiaa, huomaan haalineeni kalenterin täyteen kaikenlaista. On koulu ja työ, joka ilta tanssitunti ja sen päälle vielä sosiaaliset suhteet minkä nyt kerkiän. Ei ihme, että tänään rojahdin terapeutin tuoliin aika uupuneena.

Eipä siinä mitään. Ihanaa, että on elämää. Ihanaa että on harrastuksia ja kavereita. Ihanaa, että on töitä, eikö vaan? Tänä epävarmana aikana. Ei pitäisi vittuuntua, kun kesken koulupäivän soitetaan, että niin sähän olit luvannut tulla huomenna töihin, vaikka en ollut luvannut.

Syyllisyydentunteet painavat, taas. Nyt siksi, että kaipaan yksinoloa. Suljin eräänä iltana puhelimen ja sain närkästyneitä viestejä. Ja sitten selittelin.

Tarvitseeko yksinäisyyden tarvetta perustella, siitä me tänään keskustelimme. Tarvitseeko omia tarpeita perustella?

Minä niin pelkään hylkäämistä, jos en jaksa tavata eikä minulla ole kunnon perusteita. Tai minä pelkään epäluottamusta jos kieltäydyn tarjotusta työvuorosta. Minun pitäisi voida sanoa ei ja lähipiirin pitäisi hyväksyä se vastaus, terapeutti sanoi, ei sitä pitäisi joutua perustelemaan. Ja vaikka lähipiiri hyväksyisi kieltävän vastauksen tapaamispyyntöön, yleensä silti poden syyllisyyttä ja pelkoa. Siis eikö seura kelpaa?

Viikonloppuna menen Tampereelle Viisas elämä -messuille, joilla todennäköisesti kuulen, että omia tarpeita pitää kuunnella. Eikä siitä kauankaan ole, kun kirjoitin, että kehon viestejä mielelle on syytä kuunnella tarkkaavaisesti. Toisaalta haluan nyt käyttää tämän kaiken energian, jota minulla kerrankin on. Mutta kuinka kauan se jatkuu, kuinka pitkään voin pitää sitä yllä?

Itse asiassa tänään on kaksi vuotta siitä, kun romahdin ja jouduin hakemaan apua. Se oli se syyskuun varhainen tiistai luentosalissa, kun paniikkikohtaus kaatoi minut ja jouduin poistumaan salista melkein juosten, itkua pidätellen, kanssaopiskelijoiden nauraessa, kun niin vain tökerösti kesken nimenhuudon poistuin. Ja Jaakko istui siellä tyttöystävineen. Niin nöyryyttävää. Siihen tilanteeseen, jossa oli pakko paeta, olin joutunut juuri siksi, että olin ylisuorittanut elämääni, syönyt liian yksipuolisesti, väistellyt tunteitani ja kehon viestejä ja yrittänyt olla liian pitkään vahva.

Usein tuntuu, että muilla on valtavasti energiaa, ihan loputtomiin. Esimerkiksi eräs ystäväni: hänellä on lapsi, mies ja koira. He ostivat juuri omakotitalon. Hän aikoo suorittaa 80 opintopistettä tänä vuonna (ja se on silkka mahdottomuus, jos on perheellinen, ja muutenkin vaikeaa) ja lisäksi hän käy töissä, jotta voi elättää lapsensa ja maksaa asuntolainaa. Jotkut ihmiset uurastavat sillä lailla, koulun jälkeen töissä ja sitten kotona, eivätkä he edes valita. No, minä en ole sellainen eikä minun pitäisi verrata. Kerroin tästä ystävästä terapeutille, joka sanoi, että voin toivottaa hänet tervetulleeksi ovesta sisään.

Toisaalta olen aina haaveillut tällaisesta minästä. Naisesta, joka on hyvin sosiaalinen, älykäs, menevä. Harrastaa paljon liikuntaa ja lukee korkeakirjallisuutta. Mutta onko minusta siihen? Minä olen pienten piirien ihminen.

Siksi haaveilenkin siitä, kun tulee ilta, jona saan olla rauhassa, ja sen jälkeen on aamu, jona ei tarvitse kiirehtiä heti jonnekin. Sinä iltana kokoaisin palapeliä, lukisin Anja Snellmanin uutta romaania jonka juuri ostin, selaisin vähän blogeja, kuuntelisin musiikkia. Aamulla keittelisin kahvia, söisin hyvän aamupalan, kuuntelisin radiota, lukisin lehteä, kävisin Kupittaanpuistossa lenkillä ja katselemassa lintuja.

Parin viikon päästä tulee sellainen päivä, siihen asti minun pitää jaksaa.

Pahimpia on aamut

joiden päättymistä ei näy

Mä pelkään aina ne saa mut

ja niin lopulta käy

- Maija Vilkkumaa

Ihanaa alkusyksyä kaikille!

- Aoda