Melkein kuin uusi

Masennus vei elämästäni kaksi ja puoli vuotta. Mutta se aika on ohi, ja onnelliset vuodet ovat edessä. Blogihiljaisuus on johtunut siitä, että minulla on liian kova kiire olla onnellinen.

Olen siirtänyt tavaroitani uuteen asuntoon laatikko kerrallaan. Kaikki on ihan kauheassa kaaoksessa, työkaluja pitkin lattiaa ja hirveästi remonttipölyä. Asunto on päivisin niin kuuma, ettei siellä hirveästi jaksa rehkiä. Huonekalut on kuitenkin nyt hankittu ja palan halusta päästä laittamaan kotia itseni näköiseksi. Eilen istahdin muuttolaatikon päälle ja vain katselin sitä sotkua ja mietin, että kyllä me tästä selvitään.

Muuton yhteydessä sitä perkaa vähän menneisyyttään. Minulla on taipumus takertua menneeseen, mutta nyt olen heittänyt ronskilla kädellä pois tavaroita ja papereita, joiden olemassaoloa en ole muistanutkaan. En halua uuteen paikkaan mukaan muistoja ajoilta, jotka tahdon unohtaa. Olen menossa kohti uutta, eikä silloin pidä kantaa mukanaan vanhaa.

Olen käynyt mustikkametsällä, tehnyt piirakan ja laittanut pakkaseen. Löysin vähän kantarelleja.

Siellä mättäällä tajusin, että minulla on oikeus elää elämääni siten kuin tahdon. Enkä minä halua elää nopeasti, en olla aina tekemässä ja menemässä. Kuvitelma siitä, että minun täytyy elää täysillä, on ollut yksi syy siihen, että olen ollut onneton. En tahdo meluisiin paikkoihin tai humalaan, tahdon kirjastoon ja metsään kävelemään. Eikä se tarkoita, etten eläisi täysillä; se tarkoittaa että nautin eri asioista kuin toiset. Eikä se ole väärin. Ei minun kuulu elää elämääni niin että todistelen toisille jotain, minun kuuluu elää elämääni siten, että olen itse onnellinen. Siksi luen kirjoja ja pelaan lautapelejä ystävieni kanssa. Tulen onnelliseksi pienistä asioista. En tarvitse jatkuvaa melskettä ympärilleni, ja se on ok.

Osaan nykyään myös elää hetkessä. Toisina aikoina tuntui, että koko ajan pitäisi sännätä toisaalle. Katselen nykyään harvemmin kelloa. Onnellisuus on pieniä asioita, pieniä hetkiä. Joskus tulee isoja hetkiä. Poikkeuksellisen suuria ja onnellisia. Ne vapisuttavat minua.

Minusta on pitkin tätä vuotta tuntunut käsittämättömältä, että minulle tapahtuu hyviä asioita ilman, että ansaitsen niitä tai teen niiden eteen mitään. Sellaisia asioita elämässä vaan joskus käy, eikä niitä voi selittää. Yllättävä kohtaaminen johtaa ystävyyteen. Uusi harrastus tuo elämään iloa ja uusia ihmisiä. Lääkäri rakastuu jäätelönmyyjään. Kesä tulee sittenkin. Masennus lähtee pois.

Nyt odotan syksyä. Aloitan capoeiran ja olen ilmoittautunut kirjoittajaryhmään ja lukupiiriin. Koulua varten minulla on kauhea määrä energiaa ja intoa, teen tänä vuonna kanditutkielman ja olen valmis näkemään vaivaa, jotta saan hyvän arvosanan. En ole stressaantunut. Opiskelukaupungista on tullut minulle koti, jossa minun näkemistäni odottaa kymmenkunta ihmistä. Sekin on jotenkin kummallista ja epätavallista, mutta se on totta.

Masennus ei enää vaikuta elämääni. Teen asioita joista nautin. Ylipäätään nautin nykyään jostakin.

Masennus tulee vaanimaan minun kintereilläni aina. Minulla on siihen taipumus, on ollut jo pitkään. Yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä en pääse ikinä, en usko, sekin on niin vahvasti osa minua. Mutta olen tehnyt sen kanssa rauhan, sillä kun pahasti ahdistun, tunnistan ahdistukseni - se johtuu häiriöstä. Sitten olen jo vähän rauhallisempi, sillä olen oppinut, että häiriö aiheuttaa ahdistusta täysin käsittämättömistä asioista ilman syytä, ja ettei se ole minun syytäni.

Mutta toistaiseksi olen voittanut masennuksen. Olen todiste siitä, että se on mahdollista. Olen tehnyt kovasti töitä ja valmis tekemään jatkossakin. Mutta nyt nautin siitä kaikesta hyvästä, johon minulla on mahdollisuus ilman masennusta.

Muutin tavarani saarelle

Kiipesin katolle  

Olin jättänyt murheet

Olin maalannut seinät

Olin siivonnut suuni

Vain laiva huusi

Tietä oli rakennettu pitkään

Kuopasta nostettiin tänäänkin kylmää savea

Päätin hankkia lapion

Peitän sillä jäljet, 

jotka seuraavat mantereelta

Hei, sillalla ongitaan

Hei,  juon kalamiesten kanssa Madeiraa

Hei, jos silta sattuisi romahtamaan,

ei, en palaisi mantereelle milloinkaan

Vain paju itki

Vain laiva huusi

Olin melkein kuin uusi 

- Terhi Kokkonen 

Te kaikki selviätte vielä.

- Aoda

Kuin minut olisi raiskattu

Nuoret pojat harvoin koskivat minuun fyysisesti, mutta sanoillaan he kävivät kiinni suoraan kehooni. Oli helppoa saada toinen tuntemaan olonsa häpäistyksi ja jotenkin likaiseksi, ei siihen oikeastaan vaadittu paljon, ei selvästikään; joiltain ihmisiltä sellainen käy tuosta vain. Minä kerron.

Olin kasvanut naiseksi. Olin saanut rinnat ja lantion ja siihen oli totuttelemista. Olin siis siinä iässä, kun minut voi jo seksualisoida - ja seksualisoidaan. Lupaa kysymättä.

Nuorille pojille ei tehnyt tiukkaa huutaa naisen sukuelimen nimeä - eikä edes sitä v-sanaa vaan sitä toista - suureen ääneen koulun käytävillä. Häpeilemättä. Se tuntui hiukan häpäisemiseltä. Minun kuulteni he puhuivat minun sukuelimestäni, niin, pohtivat miltä se näyttää ja miltä se haisee. He kommentoivat takamustani ja kutsuivat minua perseeksi. Niin, totta tosiaan, julkisesti vielä. He kysyivät, millaisista peniksistä pidän, toki alleviivaten heti sen jälkeen, ettei kukaan panisi minua. Toisaalta kerran muistan jonkun sanoneen, että suuhuni pitäisi tunkea munaa, jotta olisin hiljaa. He arvostelivat lupaa kysymättä koko kehoni, ottivat oikeuden siihen itselleen. Ottivat oikeuden tarkentaa, millainen se on, millä kaikilla tavoin vastenmielinen, miten se toimii.

Se oli minun omani, minun kehoni. Vaan ei ollut, se oli jonkun toisen muun, minulla ei ollut siihen enää valtaa. Minusta tuntui kuin minuun olisi kajottu fyysisesti.  Tunsin itseni likaiseksi ja ällöttäväksi, vihasin jokaista senttimetriä itsessäni. Ja toki tiesin, ettei minua kukaan panisi. Tiesin sen sanomattakin, sillä en ollut hiukkaakaan haluttava. Siksi tuntui erityisen pahalta, että minulle puhuttiin seksistä ja seksuaalisuudestani - sehän ei minulle kuulunut. Enkä olisi halunnut puhua seksistä heidän kanssaan, en halunnut kertoa heille, mistä pidän enkä kuulla, mistä he pitävät, mitä he tekisivät naisille. Tiedän, että hekin olivat silloin neitsyitä. Olimme neljän-viidentoista. Mutta muistan, miten he kuvailivat, miten he käyttäisivät naisen kaikkia reikiä joka suunnasta. Kohtelisivat naista kuin roskaa. Niin, sen minä muistan, ja he puhuivat niistä asioista julkisesti, julkeasti.

Kehoni ei siis ollut minun, eikä minulla ollut siihen oikeutta, minulla ei ollut oikeutta päättää, kuka käy katsein ja sanoin minut läpi. Se oli tavallaan kuin raiskaus, ainoastaan henkinen. Oi kuinka tahdoin peseytyä. Ja minä peseydyin ja peseydyin. Mutta likaisuus jäi. Ällötys jäi, kuvotus. Oksetus.

Tavallaan jakauduin kahdeksi. Keho ja mieli. Mieli pakeni kehoa minkä pysyi. Lensi pois.

Eikä siitä voi puhua. Miten siitä voisi puhua, kun meni vuosia, ennen kuin siitä voi edes kirjoittaa? Voiko sellaisia sanoja toistaa? Uskoisiko kukaan?

Kerran yritin. Se oli virhe. Syy olikin minussa.

Siis miten se vaikuttaa nuoren naisen seksuaalisuuteen? Olin vasta ylittänyt lapsuuden ja nuoruuden rajan. Etsin itseäni, etsin paikkaani, seksuaalisuuteni vasta kehittyi. Kun inhoaa kehoaan, sitä alkaa tavalla tai toisella tuhota. Ei sille haluakaan olla armollinen, jos se ei ole oikeanlainen eikä sopiva, ei millään lailla haluttava.Voiko olla edes sanoja sille, millaista on elää kehossa, jota vihaa yli kaiken? Keho ei ole edes vankila, se on pahempaa. Se on ikkunaton kidutuskammio. Minä olin jo aikaa sitten lakannut kokemasta, että minun kehoni ylipäätään kuuluisi minulle. Pikemminkin olin joku ihminen sen sisällä, ja sitä sitten riepoteltiin ympäriinsä. Oli vaikeaa ajatella, että käytöksessä olisi ollut jotain väärää, sillä tiesin heidän olevan oikeassa. Olin vastenmielinen ja iljettävä.

Jossain määrin lakkasin myös pitämästä itseäni naisena tai tyttönä. Jos minulla ei ollut oikeutta seksuaalisuuteen eikä mitään varsinaista tarkoitusta, miksi ajattelisin edustavani jotain sukupuolta? En täyttänyt mielestäni naisen kriteerejä. Joitakin vuosia sitten käydessäni gynekologilla hämmennyin, kun hän tunnusteli kohtuni ja munasarjani ja sanoi, että ne ovat terveet. Hätkähdin - että minulla on sellaisetkin, tosiaan, siellä ne ovat. Ja vielä tänäkin kesänä hämmästyin, kun englantia puhuva pariskunta tuli kioskille jäätelölle, ja puhuessaan minusta kolmannessa persoonassa he käyttivät pronominia she ja her. He eivät epäilleet minun olevan nainen. Tuntuu melkein naurettavalta, miten onnelliseksi se minut teki.

Täysi-ikäisyyden kynnyksellä ajattelin jotenkin niin, että minun pitäisi olla valmis seksiin kenen tahansa kanssa, joka minun kanssani vain suostuisi makaamaan. Tämä siksi, että minun pitäisi olla kiitollinen, että joku nyt ylipäätään ajattelee minua mahdollisena seksikumppanina - en siis ehkä ole ihan niin ällöttävä. Baareissa sain minihameessani kohteliaisuuksia kännisiltä äijiltä ja ryvin niissä, sillä kerrankin joku mies piti minua kauniina. Luojan kiitos lopulta koin ekan kertani turvallisen ja luotettavan miehen kanssa. Hänen seurassaan aloin ymmärtää, että olen ihan tavallinen, kaunis nainen. Miten sitä naisen kuva itsestään onkaan voinut vääristyä!

Tavallaan nuorten poikien sanat pyrkivät myös osoittamaan naisen paikan, joka on miesten viihdyttäjänä. He ruokkivat vahvasti näkemystä, jonka mukaan mies päättää naisesta ja naisen kehosta. Eivät sen ikäiset tietenkään tienneet, ettei se ihan niin mene, mutta sillä ei ole väliä - nuoret kun imevät muiden näkemyksiä itseensä kuin pesusienet. He olivat minun merkittävin kokemukseni nuorista miehistä. Siten opin, että miehet ajattelevat vain seksiä ja naisen kehoa, eikä heidän silmissään naisen kehon sisällä asu ihmistä. Siten opin, että kelvatakseni kenellekään minun on mentävä juuri tiettyyn muottiin, johon en kuitenkaan koskaan mene.

Kesti kauan päästä tästä näkemyksestä.

Entä miksi niin tapahtuu?

Koska niin voi tapahtua. Koska niin tapahtuu. Koska sitä kuuluu sietää. Koska tuo ikä. Koska pojat ovat poikia. 

Usein, kun joku osoittaa minulle pahoja sanoja, toivon, tai jopa koen, että hän kävisi minuun käsiksi. Löisi, heittäisi päin seinää, kaataisi, potkisi, repisi tukkaa. Sanat tuntuvat väkivaltana, ne sattuvat oikeasti. Mutta jos joku olisi jättänyt minuun fyysisiä jälkiä, niitä olisi voinut esitellä todisteeksi. Sanoistakin jää jäljet, mutta niitä ei näy. Eivätkä ne parane. Niitä kantaa mukana, piilossa vaatteiden ja ihon alla.

Mutta kuitenkin.

Omistan kaikki ne teot, jotka minulle on tehty, kaikki sanat, jotka minulle on sanottu. Saan käyttää niitä miten tahdon. Voin kirjoittaa niistä.

Mocked by man to depths of shame
Little girl with life ahead.
For a memory of one kind word
She would stay among the beasts.
Time for one more daring dream
Before her escape,
 Edenbeam we kill with her own loving heart. 

 

Rikotaan hiljaisuus.

- Aoda