Vielä kun kaikki on paikallaan

Pahoittelen pitkään jatkunutta hiljaisuutta. Siihen on kylläkin syy: minulla ei ole kahteen viikkoon ollut vapaa-aikaa. Aloitin toissa viikolla työt, mutta koulu ei ollut vielä loppunut. Siispä päivät olen käynyt töissä ja illat lukenut tenttiin, muuna aikana nukkunut tai katsonut telkkaria, kun en muuta jaksa. Etenkin viimeisin viikko on vienyt mehut, mutta myös opettanut: minä pystyn tähän. Työkykyni on palaamassa. Masennus ei pidä minua enää pihtiotteessa. Pystyn näyttämään sille paikkansa: nyt en sinua tarvitse, nyt teen kuten näen parhaaksi. Anna minun olla.

Toisina päivinä jaksan tosiaan sanoa niin. Se on jo jotain.

Kaiken lisäksi olen saanut kaikista tenteistä korkeimman arvosanan. Sepäs vasta hullua onkin: koko ajan on tuntunut, että olen surkea opiskelija, kun en ole ehtinyt lukea tarpeeksi, vaikka arvosanoista päätellen olen lukenut aivan tarpeeksi, riittämiin, ja vielä enemmänkin, sillä tavoitteeni eivät olleet näin korkealla. Välillä tosissani pohdin, mahtaako tentti mennä edes läpi. En kai omissa silmissäni koskaan tee tarpeeksi. Sen sijaan stressaan itseni puolikuoliaaksi.

On taas itsetutkiskelun paikka: onko tehtävä täydellisesti, vaikka ei oikein jaksaisi, onko järkeä ottaa opiskeluaika yöunista, onko tarpeen soimata itseään silloinkin, kun tekee parhaansa? Tietysti olen ylpeä itsestäni. Mutta enkö oikeasti pysty näkemään, milloin teen ihan riittävästi, vaan ajattelen aina, miten voisin tehdä enemmän? Ehkä tähän kysymykseen en saa koskaan vastausta. Olkoon sitten.

 

Nyt on takana tenttejä, töitä ja siskon yo-juhlat. Tänään kotiin tultuani vaihdoin heti päälle pyjaman. Juuri nyt ei ole pakko tehdä mitään, ja se on juuri sitä, mitä tarvitsen. Kerrankin niin on. Olla hetken vain itseäni varten, niin ettei kukaan tarvitse minulta yhtään mitään. Silmätkin ehkä kiinni. Edes hetken. Edes hetken on niin, että mitään ei pitäisi tehdä. Voi tehdä, jos tahtoo, mutta ei pidä.

Voin hyvin. Minulla on yöpöydällä pino kirjoja, vuoteessa puhtaat lakanat. Pari päivää vapaata. Tiedossa paljon kivaa kesälle. Palkkapäivä ylihuomenna. Metsä lähellä. Olotila kelvollinen. Öisin nukun. Kaikki hyvin nyt, ihan hyvin, riittävän hyvin, tasaisesti, kunnossa, paikallaan.

Minä jaksoin tämän kevään läpi. Se on uskomatonta.

Kyllä minä pärjäilen. Joskus paremmin, joskus huonommin. Nyt olen pärjännyt tähän asti. Pärjään taas kesän, pärjään syksyyn asti. Sitten taas katsotaan. Mutta sittenkin pärjään. Kyllä varmaan pärjään.

 

Ottakaa itsellenne aikaa!

- Aoda

Jäähyväiset

Niin moni asia on tulossa päätökseen. Kun palaan kesän vietosta takaisin opiskelujen pariin, voi olla, ettei mikään ole enää ennallaan.

Lukuvuosi on loppu. Selvisin, vaikka olin varma, etten mitenkään jaksa. Opiskelin kampuksella tenttiin vielä tällä viikolla, mutta koska tunteja ei ole, koko yliopisto tuntui hiljenneen. Piha oli tyhjä, kahvilassakin vain muutama ihminen. Hyvin hiljaista. Ajattelin siellä elämääni, kun tuuli värisytti puiden lehtiä ja vastaleikattu ruoho tuoksui.

Suhde tukihenkilöön loppuu. Turvapaikan rahoitus on puolitettu, ja lopettamaan joutuneiden työntekijöiden joukossa on tukihenkilöni. Oloni on turvaton. Miten selviän ilman häntä? Miten joku muu selviää? Turvapaikka on minulle tärkein asia maailmassa, ja turvallisuudentunteeni on järkkynyt, kun tuon paikan olemassaolo onkin yhtäkkiä vaakalaudalla.

Moni ihmissuhde on katkolla. Ystäviäni en näe välttämättä koko kesänä, moni matkustaa. Itse teen töitä toisessa kaupungissa. Miestäkin näen harvemmin, ja kuten hän sanoi, hän ei ole varma, minne sijoittuu valmistumisensa jälkeen töihin. Minua pelottaa.

Kaipaan ihmisiä, jotka ovat jo poistuneet elämästäni. Mietin heitä. Mietin häntä. Vieläkin. Se hävettää ja pelottaa.

Mutta itsehän minä lähdin. Niin. Tein itse sen päätöksen viettää tämänkin kesän kotikaupungissani, poissa sieltä, missä elämäni nykyisin on. Heti perään tulee viestejä: Milloin tulet taas tänne, ilmoita sitten, mennään kahville. Mutta kyse ei ole pelkästään siitä, että olen kesän eri kaupungissa, ei lainkaan. Pääsen opiskelukaupunkiin junalla alle tunnissa jos tahdon. Kysymys on tulevasta ja menneestä. Kysymys on siitä, etten tiedä, mitä tulevalta odottaa. Kysymys on siitä, että edessä on kipeitä jäähyväisiä. Kysymys on siitä, että eräs elämänvaihe on nyt ohi. Ja seuraava pelottaa minua.

Tuntuu vaikealta ja vapisuttaa. Mitä elämä tuo eteeni tänä kesänä, miten minulla menee syksyllä, missä olen vuoden päästä? Olenko silloin vieläkin sairas? Missä minä asun? Seurustelenko? Olenko joskus yksinäinen? Satutetaanko minua, satutanko itseäni? Paranevatko arvet? Ajatteleeko joku minua, ajatteleeko hän, kaipaanko silloin vieläkin? Syönkö lääkkeitä, uusia tai vanhoja? Riittävätkö rahani? Selviänkö koulusta? Pärjäänkö ilman tukihenkilöä? Auttaako terapia? Pystynkö nukkumaan? Kuka pitää minusta huolta?

Tärisen pelosta tämän elämän edessä, en ehkä selviä tästä kunnialla. Mutta luulen, että sitten pitää vain mennä. Kurkistaa verhon taakse. Kääntää kivet, kiivetä katolle. Onko minulla mahdollisuuksia? Jää tai lähde. Elä tai kuole. Tee päätös, mutta tee se ajoissa, äläkä koskaan epäröi. Elämä tapahtuu, anna sen tapahtua.

Minä jätän epäilemättä hyvästejä myös menneisyydelle. Teen sovintoa sen kanssa, mitä minulle on joskus tapahtunut, miten olen itse silloin toiminut, millaisia virheitä olen tehnyt. Teen sovintoa itseni kanssa. Riudun ikävässäni koska välitän ja rakastan, ei se ole huono asia, se on osoitus siitä, että kykenen tuntemaan. Yritän antaa anteeksi. Yritän hyväksyä sen, mitä minulle on käynyt, ja elää sen asian kanssa. Sairauden kanssa minun on elettävä, koska en muuta voi, mutta yritän siitäkin huolimatta katsoa eteenpäin.

Ystäväni huomautti, että kun vastaan tulee vaikea elämäntilanne tai menetys, otat käyttöön ne keinot ja voimat, jotka sinulla on sellaisen tilanteen voittamiseen. Tyvenessä säästelet voimiasi etkä tajua, miten vahva olet, kun sinun täytyy olla. Muista se, kyllä sinä selviät.

Olen ottanut itselleni aikaa, ihmetellyt. Nyt on aika tehdä päätöksiä

Miesystäväni talon pihalla kasvaa suuri tammi. Näin sen ensimmäistä kertaa viime syyskuussa, kun kävin hänen luonaan ensimmäistä kertaa. Silloin siinä oli vielä vihreät lehdet. Sen syyskuun jälkeen olen nähnyt puun jokaisen vaiheen, lehtien kellastumisen ja putoamisen, synkät paljaat oksat, kuuran ja lumen oksilla, sitten taas paljaat oksat ja sitten silmut, hiirenkorvat, ja nyt taas lehdet. Yksi aikakausi elämää on kulunut, ja olen sen aikakauden läpi katsellut tuota puuta. Se aikakausi on nyt loppunut. Ajattelen, että katselin läpi aikakauden, jona puu ensin kuoli ja sitten heräsi jälleen eloon, täyteen loistoonsa. Aikakausi päättyi kevääseen, uuteen alkuun, elämän riemunlauluun.

Sillä kaikki loput synnyttävät alkuja ennemmin tai myöhemmin. Se mitä olen joskus luullut lopuksi onkin pedannut alkua, joka on tuonut minut tähän. Ja se tarina vieläkin jatkuu.

Itku silmässä jätin jäähyväiset viime keskiviikkona. Mutta kyllä minä palaan, ja minä muistan teidät kaikki, teidätkin, jotka nyt poistutte elämästäni.

Hei hei kaupunki, hei hei koulu, hei hei kaikki täällä, hei hei.

With eternal love
The stars above
All there is
And ever was

I want it all
I want it all
I want it all
I want it all

A blade of grass
A grain of sand
The moonlit sea
I’ll hold your hand

I want it all
I want it all
I want it all
I want it all

- Emily Haines

Ps. Mitä tää on! Kun reilu vuosi sitten aloittelin blogia, en olisi koskaan uskonut, että jonain päivänä tämä olisi nin suosittu. Minulla on nimittäin nyt 51 lukijaa! Yli puoli sataa! En kestä! Kiitos kiitos kiitos!

- Aoda

Yksin huudat sun yöt

Vappujuhlissa join liikaa. Juhlat järjestettiin minun luonani, mikä vain lisäsi stressiä ja vastuuntuntoa kaiken onnistumisesta ja muiden viihtymisestä. Illan kääntyessä loppuun pelot ja stressi ottivat niin kovan otteen minusta, että minun oli pakko hukuttautua kuohuviinin poreisiin. Olin hermostunut ja kireä. Ärsytin itseäni monessakin suhteessa. Kun vieras pudotti kuohuviinilasin, heräsin houreistani ja tartuin viinipäissäni imuriin. Pääni oli koko ajan jossain kummallisessa sumussa. En kyennyt ilakoimaan muiden mukana, kun olin niin huolissani, onko kaikilla kivaa. Ja siitä sain seuraavana päivänä uuden pelonaiheen; entä jos olin kaikkien mielestä tylsä, kun vain hääräilin keittiössä ja täytin muiden viinilaseja?

Yksissä juhlissa siivosin kaverin oksennuksen lattialta. Ihmiset voi jakaa kahteen ryhmään sen perusteella, siivoavatko he oksennuksen vai eivät. Minä siivoan. Ärsyttävä marttyyri. Senkin takia olen niin huono. En tajua, miten voin koskaan tehdä oikein. Kunpa joku neuvoisi, että toimi näin, sitten ihmiset eivät hylkää. Yksinkertaisesti. Antaisi ohjeet.

Toisaalta totuus on, ettei koskaan voi tehdä oikein. Sellaista on minun elämäni. Jos teen yhdeksänkymmentäyhdeksän asiaa oikein ja yhden asian väärin, minusta huomataan se yksi asia, jonka tein väärin. Silloin kaikki muu on yhdentekevää. Teen niin tai näin, teen väärin. Niin se on ja minkäs teet. Inhoan tämän kirjoituksen marttyyrimaisuutta, mutta toisinaan tahdon vain vuodattaa, kertoa asiat niin kuin minusta tuntuu.

Seuraavana päivänä kapusimme Tähtitorninmäelle piknikille. Suuren kukkulan laelta katselin satoja ylioppilaslakkipäisiä juhlijoita, myllättyä maata ja kaupunkia ja ihmettelin taas tilannettani: olen tässä ihmisten ympäröimänä ja hyväksymänä, kaupungin yläpuolella, tuuli herättelee minua. Miten ihmeessä olen tässä enkä mäen alla? Miten ihmeessä olen ihmisten kanssa enkä yksin? Miten näin on käynyt?

Yksi ryhmän tytöistä oli paistanut munkkeja. Ne olivat ihania, täydellisiä ja sokerikuorrutteisia. Niiden kanssa oli simaa. Oman munkkini käärin lautasliinaan ja piilotin laukkuun. En juuri nyt kestä itseäni, jos syön jotain niin lihottavaa. En kuitenkaan voinut vain kieltäytyä munkista, koska olisin ehkä loukannut tyttöä.

Kiipesin jyrkänteelle. Pudotus ei ollut iso, mutta jos siitä putoaisi pää edellä, niska varmaankin taittuisi. Sitä minä mietin kesken vappupiknikin. Että näin vain sitä ihmisen elämä saattaisi loppua, yhteen hiukan varomattomaan askeleeseen.

Ihmisen täydellisen hyväksynnän sisällä alan usein ajatella, että nyt olisi parasta kuolla. Hävitä ennen kuin katastrofi tapahtuu. Kuolla ennen kuin nöyryytys lähestyy. Niin se vain on. En minä selvästikään kestä sellaista määrää ihmisten lempeyttä. En käsitä, miten he eivät vieläkään ole satuttaneet minua, ja pelkään alinomaa, milloin se tapahtuu. Piknikiltä palattuani otin taas veitsen. Kun muut eivät satuttaneet minua, minä satutin itse itseäni, koska en enää osaa elää ilman kipua.

Minun pitäisi oppia ottamaan vastuu ainoastaan itsestäni ja luottaa siihen, että muutkin ottavat vastuun itsestään. Mutta silti koen olevani vastuussa siitä, onko muilla kivaa ja hyvä olla. Toisinaan en kestä elää itseni kanssa. Vielä vähemmän kykenen ymmärtämään, miten joku kestää elää minun kanssani.

Sä kadehdit niin
hänen valtavaa luottamustaan
hän sulle sisimpänsä paljastaa
eikö hän pelkää
että puukolla selkään sä lyöt

Sä et ansaitse tällaista elämää
sä näet sen, muut ei vielä nää
se sun päätäsi kiristää
haluut jotain joka piristää

Vielä vähän vähän vielä kun on aikaa
vielä vähän vähän vielä sillä

Niin kuin vie kevät aina järvistä jään
yhtä varmasti sinutkin hyllytetään
ja sä tappelet vastaan ja sä potkit ja lyöt
silti yksin huudat sun yöt
niin kuin syntyvä oppii hengittämään
yhtä varmasti sinutkin hyllytetään
ja sä tappelet vastaan ja sä potkit ja lyöt
silti yksin huudat sun yöt

- Maija Vilkkumaa 

Mukavaa toukokuuta kaikille!

 - Aoda