Mene edeltä, kyllä se jää kantaa

Yksi asia on varmaa: pakkasella ei pidä itkeä, vaikka kuinka itkettäisi. 

Pakko ryhdistäytyä ja pakottaa jalat liikkeeseen, vasta sitten saa romahtaa.

Paljon mikään muu ei varmaa olekaan, mutta se sopii minulle juuri nyt. Pidän siitä hetkestä, kun koko maailma murenee jos on muretakseen, ja silloin kaikki on yhdentekevää. Kaikki alkaisi alusta.

Kuin kävelisi järven yli tietäen, että millä tahansa askeleella jää saattaa pettää alta. Mutta liikkumattakaan ei voi olla.

Voiko pelolle antaa sijaa? Tärisen muutenkin, kylmästä.

Kunpa joku kertoisi, miksi en kykene näinä päivinä muuhun kuin nöyrään itkuun. Vaikka kuka muu sen tietäisi jos en minä, ja jos minä en tiedä, mistä sitten voi pyytää vastausta? Ja kuka tästä kaikesta on vastuussa?

Olen sekaisin, ihan saatanan sekaisin.

Aamulla pyrytti kun heräsin, sytytin valot ja katselin villapeiton sisästä puuskissa pöllyävään lumeen, joka hautasi auton ja ulkotulet alleen. Käperryin takaisin peiton sisään ja jatkoin unia, koska olin liian turtunut nousemaan. Turtunut ja itkuinen, eikä mitään ole edes tapahtunut, paitsi että näen yöstä toiseen pahoja unia. Ne eivät ole verisiä tai uhkaavia, mutta niissä esiintyy ihmisiä menneisyydestä. He tulevat aina vain takaisin, koska jäähyväiset jäivät vajaiksi, tai tarkemmin niitä ei koskaan jätetty.

On puistattavaa nousta aamuisin ylös, kun ei ole aivan varma, onko hereillä ensinkään tai missä on. Ja kun tajuaa olevansa hereillä ja täällä, huomaa, ettei haluaisi olla.

On ollut joulu ja kauheasti hyvää ruokaa, perhe ja lahjoja, mutta en ole osannut asettautua juhlan tunnelmaan. Se on tosi harmillista. Yleensä nautin joulussa juuri eniten yleisestä tunnelmasta, siitä kun ollaan yhdessä, syödään pitkän kaavan kautta, pelataan ja poltetaan kynttilöitä. Salaa toivon myös joululoman loppuvan. Tahdon takaisin rakkaani luo.

Huomaan kävelylenkeillä kiirehtiväni. Paksussa lumessa ja pakkasessa on vaikeampaa juosta, mutta koko ajan tuntuu olevan tarpeen kiihdyttää askelia, kuin jotain pakoon juosten. Harvoin edes tiedän, minne olen menossa. Kylmä ja kuiva ilma väsyttää keuhkoja. Kun pilvet väistyvät, tulee kylmempää. Tähdet näkyvät, ja silloin tuntee itsensä poikkeuksellisen pieneksi. Katselin yötaivasta nenä rohteessa elämää epäillen: kertokaa joku, missä minun paikkani on!

Välillä olen tosi vihainen. En minä tämmöistä elämää pyytänyt. Enkä kestä vähääkään ylimielisyyttä ja selkääntaputtelua, ryhdistäydy nyt ja kyllä se siitä. Lopettakaa vähättely ja auttakaa saatana!  Näytä sinä miten tämä tehdään, jos se on niin helppoa! Ottakaa joku tämä pois minusta! En kestä enää hetkeäkään en kestä en kestä! 

Toisaalta luojan kiitos olen vihainen, luojan kiitos olen edes sitä.

Monina päivinä elämä on ollut järjetöntä, tyhjää ja sirpaleina. Mies poissa, rahat loppu, koti sekaisin. Pienenä myttynä tyhjän sängyn laidalla itkin haluttomana syömään tai kävelemään. Sitten olen kuitenkin lopulta jaksanut lukea sähköpostit, keittää muovikulhossa kaurapuuroa tai pukea, vaikkakin pää painuksissa. Ikkunasta on näkynyt milloin mikäkin vuodenaika, joskaan sekään ei aina ikkunasta katsomalla selviä, ovathan vuodenajat nykyään hyvin samanlaisia, etenkin kevät ja syksy. Olisipa silloin ollut joku, jolta kysyä: missä on minun paikkani?

Mihin pitää mennä, mitä on nyt tehtävä?

En tajua, miten en ole jo tappanut itseäni, enkä tajua, miksi en sitä jo tee. Se olisi viimeinen ratkaisu tai ponnistus, joka ikinä enää on tehtävä.

Taidan olla elämässä siinä pisteessä, jossa on mietittävä, mitä tahdon ja mikä on kaikkein tärkeintä. Monessa asiassa olen saanut jo pohdintani päätökseen ja tehnyt ratkaisuja, mutta monissa asioissa myöskään en. Ja kuinka sitten pitää ratkaisuista kiinni?

Yksi asia on, että tahdon olla vapaa. Mutta silloinkin on tähdennettävä, mitä vapaus tarkoittaa ja miten se ilmenee. Ja entä kuinka olla vapaa loukkaamatta muita?

Toisekseen tahdon olla juuri niin arvokas kuin olen, ilman vastaväitteitä. Mutta kuinka uskoa siihen aina, näinäkin kauheina päivinä? Ja kuinka vaatia muita toimimaan sen mukaan, jos he eivät ajattele samoin? Vaikka ehkä kaiken voi suhteuttaa siihen. Arvoisiani ovat ihmiset, jotka ymmärtävät arvoni. Kuten sitä sanotaan: Ystävä näkee sinussa upean ihmisen niinäkin päivinä, kun sinä itse et.

Kolmanneksi tahdon ottaa suunnan. Mutta sen vuoksi on siedettävä ajoittaista epävarmuutta elämässä, niitä hetkiä, joina tahdon vain itkeä sängyssä ja kun kaikki makuuhuoneen ulkopuoleinen pelottaa, kun jokainen askel on hutera.

Kunpa jaksaisi aina näinä kaiken nielevän synkkyyden ja epätoivon päivinäkin ajatella, että ainakin olen vapaa.

Ja että aina tulee huominen.

Että aina elämässä jotenkin selviää.

Kyllä se jää kantaa. Ja ehkä, jos olisi käsi, johon tarttua, ei myöskään pelottaisi ihan niin paljon.

Valkoista

kaikkialla

Valkoista

Ja kasvot

jään alla

Nyt kukaan ei tiedä

missä minä olen

Valkoista 

Pyhä hiljaisuus

Pyhä hiljaisuus

Pyhä hiljaisuus

Nyt kukaan ei tiedä

missä minä olen

Vapaus!

- Lauri-Matti Parppei

Hyviä lumisia päiviä,

- Aoda

Kaleidoskooppi

Muistot ovat kaleidoskoopin

loputtomasti muuttuva näkymä. 

Sinun muistosi, ja minun.

Yhteistä niille ovat palat, joista ne

ovat järjestyneet

kummallekin omanlaisikseen kuviksi.

Ethän pahastu, että elääkseni

minun on kerrottava kuvat niin kuin

ne minussa ovat.

- Pauliina Kuokka

En muista pahoja asioita niin hyvin. Näissä asioissa muisti pettää, koska se on armollista. Yksityiskohdat hiutuvat pois ja muuttavat muotoaan, joskus tarpeen mukaan. Mutta joitain asioita olen tietoisestikin pyrkinyt unohtamaan - kuin niitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan, ei minulle, ei tässä ajassa. Suljen itseni muistojen ulkopuolelle. Se ei onnistu. Unohdan pahat sanat, mutta muistan kivun. Joskus kuvittelen ihmisten lyöneen minua, sillä siltä se on tuntunutkin. Ja pelko, pelko ei koskaan katoa.

Terapiassa olisi tarkoitus alkaa käydä läpi kaikkein kipeimpiä traumoja heti vuodenvaihteen jälkeen. En tiedä, pystynkö siihen. Pitää mennä liian syvälle, liian kipeisiin asioihin, pitää palauttaa mieleen hetkiä, jotka kaikkein mieluiten tahtoisin unohtaa. Pelkät ajatukset itsestäni vuosien takana saavat minut tärisemään. Tahtoisin vain unohtaa ja jatkaa ihmisenä, jolla ei ole väkivallan jälkiä kannettavana, eikä ainaista pelkoa.

Jatkuvat tappamista käsittelevät painajaisesi saattavat olla seurausta kuolemanpelosta, joka puolestaan alkoi siitä, mitä tapahtui pommisuojassa itsenäisyyspäivänä 2008, terapeutti sanoi. Mutta unet alkoivat Utöyasta, huomautan. Sekin on kenties tapasi käsitellä kuolemanpelkoasi, terapeutti jatkoi. Ja mitä sitten tulee ahtaanpaikankammoon...

Olen kotona vanhempieni luona. Täällä maalla ei ole meneillään paljon mitään. Voin lähteä kävelemään iltapäivällä tympeässä sohjossa, ja yhtäkkiä onkin tullut aivan pimeää, eikä minulle ole heijastinta, ei tietenkään, vaikka olen järkevä ihminen. Ketään ei kuitenkaan ole liikkeellä, joten sillä ei ole väliä. Pimeä imaisee minut kitaansa.

Olen täällä hyvin ahdistunut. Näen täällä pahoja unia. Hyvin monet pahat asiat tapahtuivat tässä kaupungissa ja tunkeutuvat mieleeni öisin, aamuisin ja päivisin. Yritän palauttaa itseni tilaan, jossa koen, että itseni viiltely on ihan ok ja täysin oma asiani, ja ettei kellään olisi niihin jälkiin sananvaltaa. Samaan aikaan tunnen itseni hölmöksi. Muistelen kesää, joka oli kamala, ja muistelen kouluaikoja, jotka olivat ihan kamalia. Luin blogiani takaisinpäin ja ihmettelin, miten hyvin olin omaa olotilaani osannut kuvailla ja miten hyvin sanat istuivat tähän hetkeen. Itsehän minä sen parhaiten tiedän, vaikka kautta elämäni ihmiset ovat halunneet määritellä, miltä minusta tuntuu ja pitää tuntua.

Päähäni puskee ajatus, että minun on pakko tehdä itsemurha. Se ajatus kiusasi minua täällä kesällä. Nyt tiedän, mistä se juonsi; se juonsi sieltä kaukaa. Se ja mistä se lähti pitää tappaa.

Nyt sen kerron: luin vanhoja päiväkirjojani. Kaivoin ne lipastonlaatikosta. Selasin, vaikka sattui. Kirjoitin päivittäin, oikeastaan lähinnä raapustelin. Tunnetiloja, laulunsanoja, paljon ajatuksia musiikista. En tahtoisi säilyttää niitä, mutta niiden hävittäminenkin olisi omanlaisensa pyhäinhäväistys. Ehkä juuri muistin pettämisen takia päiväkirjoja kirjoitetaan - jotta muistaisi kaiken merkittävän, mikä meitä ihmisenä rakensi. Silmäni sumenevat lukiessa kauhusta ja surusta. Miksei kukaan auttanut minua?

Että vanhemmat huusivat minulle, koska pelkäsin. Että minun käskettiin laihduttaa. Että pyysin apua. Että pelkäsin koko ajan. Että itkin koulun vessassa. Että koko ajan oli vaikea olla. Että pää särki jatkuvasti. Että luin kokeisiin koko ajan. Että epäonnistuessani itkin. Että soimasin itseäni. Että vihasin kaikkea ja kaikkia. Etten tahtonut mennä. Että pelkäsin, ennen kaikkea, pelkäsin.

Nyt minä vain kysyn: Miksei kukaan auttanut?

Kun sanoin oksentavani ruokaa, minun käskettiin laihduttaa. Kun sanoin pelkääväni, minun käskettiin olla vahvempi. Kun sanoin kärsiväni, minun käskettiin odottaa, että kasvan.

Ei kipu ole aitoa, jos sattuu olemaan 15-vuotias. Ehkä sitten niin.

Ne asiat toistuvat kirjoituksissani, mutta niissäkään en ole pystynyt sanoin kuvailemaan, mitä minulle on milloinkin tehty. On vain laulunsanoja, laulunsanoja laulunsanojen perään, ne ovat ainoa, mikä puhuu puolestaan. Ja sitten kerron pahasta olosta, jatkuvista päänsäryistä, yksinäisyydestä. En muista saaneeni koskaan paniikkikohtauksia ollessani nuorempi, ne alkoivat vasta vanhempana, vaikka silloin nuorena pelkäsin koko ajan. Ja häpesin.

Jäätävää teiniangstia, sanoisi kuka tahansa, joka päiväkirjani lukisi. Sekin on luultavasti totta. Mutta sitä kukaan ei osa huomioon, että voin oikeasti huonosti, ja se huono vointi oli minulle totta. Mutta kuten yllä sanoin, sillä ei ollut väliä, koska olin nuori. Ja olihan minulla tavallaan ystäviä, mutta he käänsivät usein selkänsä, kun tarve vaati. Minä taas en osannut vaatia muunlaista käytöstä; tiesin, ettei minua kukaan kaivannut, kun en ollut hyödyksi.

Ja taas: se on se, miten minä asian näen ja muistan.

On totta, että on vaikeaa auttaa jotakuta, joka ei apua vaatimalla vaadi eikä osaa kunnolla suoraan sanoa, mikä on hätänä. Mutta tämä on se kaleidoskooppi, joka on rakentunut minun muistoistani; minä näen itseni avuttomana käsi ojentuneena, turhaan. Ja minä todella pahoittelen, jos muistot asioista tällaisena jotakuta loukkaavat, mutta ne ovat minussa näin.

Yksi asia on kuitenkin totta. Kun nyt tänä jouluna istun sänkyni reunalla vanhojen pehmolelujen kanssa ja luen vanhoja päiväkirjoja silmät kyynelissä, olen se sama 15-vuotias tyttö, jota pahoinpideltiin ja jota kukaan ei uskonut. En minä ole eri, vaikka olen vanhempi. Eivätkä minun tunteeni olleet silloin sen vähäpätöisempiä, minulla ei vain ollut keinoja eikä oikeuksia, koska en hyödyttänyt ketään.

Ja ne pahat asiat kirjojen kansien välissä... tavallaan olen ne unohtanut, mutta tavallaan edelleen muistan. Ne ovat rakennuspalikoina minussa, minun muistojani, utuisia ja sirpaleisia, tahallaan sumennettuja, mutta silti olemassa. Jos eivät sanoina, niin mustelmina ja ahdistuksena. Ja musiikkina. Voin vain palata niihin kappaleisiin, joita kuuntelin silloin, joihin hukutin suruni, ja näen itseni taas sinä 15-vuotiaana, joka itkee peloissaan koulun vessassa. Olisipa joku ottanut sen tytön syliin ja suojellut. Mutta oli helpompaa vahvistaa hänen uskoaan omasta arvottomuudestaan, niin kuin ne muut tekivät, se vei vähemmän resursseja, vaikka melkein johtikin yhteen itsemurhaan. Koska itsemurha olisi ollut ainoa ulospääsy - kevätjää on tulvisissa joissa heikkoa ja vesi kylmää, se upottaisi hetkessä ja salpaisi hengityksen. Sitäkin minä päiväkirjassani mietin.

En sinänsä tahtonut kuolla, mutta muita vaihtoehtoja ei paljon näyttänyt olevan.

Toisaalta ne muistonkappaleet ovat kranaatinsirpaleina sielussani, ja auttaisi ottaa ne pois. Ja toisaalta ne ovat oman itseni rakennuspaloja. Kaikkein avuttomimmillani näen itseni edelleen sinä 15-vuotiaana, jolla ei ollut tilanteestaan ulospääsyä. 

Minun pitäisi vuodenvaihteen jälkeen terapiassa alkaa puhua näistä asioista, mutta miten pystyn ikinä puhumaan niistä, kun en tähänkään pysty kirjoittamaan niistä?

Ehkä kerron niistä palasina, niin kuin kerroin päiväkirjaanikin. Ne satuttaa ja minä pelkään. On paha olo. Pää särkee. Olen kauhea. Apua?

Pelloilla hiljaa yhä liikkuvat linnut.

Kaikki onkin kynnetty turhaan.

Luulin, että kuolisin tänne.

Vaikein onkin vielä jatkaa.

Häviäisin sittenkin, jos nyt luovuttaisin -

tämän kaiken loppuun vien,

ja se olkoon lohtuni viimeinen.

Vaiettu oikeus:

otit armosi itse.

Tiedä, etten kertonut mistään. Koskaan.

Kivi kasvoi mun rintaan.

Hauta on jo luotu umpeen.

Ja nyt, kun ikuisuuden jälkeen

tänne on pakko palata,

kaikki näyttää pienemmältä

ja koivusta keinu puuttuu.

Päästä lähtemään,

auta lentämään,

vielä menisin taivaan taakse

ja kauas sinne jään.

Pihlajat on paikoillaan.

Ikkunasta katsoin tähtiä ja toivoin pääseväni

kauas pois niiden luo

– on myöhäistä pyytää niin.

On myöhäistä pyytää niin.

- Paula Vesala & Mira Luoti

Kunpa joku olisi osannut auttaa. Kunpa.

- Aoda

Ps.
Ne elämänkokemukset, joita tässäkin sivuan, ovat tosi vaikeita käsitellä. Pelkään yli kaiken, että tähänkin saan vähättelyä, sekin vaikeuttaa asiaa.

Olen kirjoittanut väkivallankokemuksistani aiemmin näissä kirjoituksissa:

Tyttö
Kidutettu eläin häkissään

Tähdenlento

Aamuyö piiritti minua, kello oli melkein viisi. Valtavasta makuuhuoneen ikkunasta näkyi yötaivas valoineen sekä nukkuvan kaupungin katonharjat. Valvon joka ainut aamuyö, sitä on jatkunut jo kauan. Kääntyilen muumilakanoissa, hengittelen syvään, istun yötaivaan valokeilassa. Olen silloin juuri maailman yksinäisin ihminen, tuntuu että kaikki muut olisivat syvässä unessa. Talossa on aina hiljaista, vain postinkantaja pitää ääntä. Minä kuulen sen aina.

Sitten sinä eräänä yönä aivan aavistamatta näin tähdenlennon.

Tähdenlennon!

Luulin sitä ensin lentokoneeksi, mutta ne välkkyvät, ja se oli paljon nopeampi. Se piirsi viirun taivaaseen, kunnes katosi. En ole ennen nähnyt tähdenlentoa, mutta tunnistin sellaisen kyllä, ja tiesin heti, mitä tehdä. Toivoin. Toivoin rakkautta, koska se oli ensimmäinen asia, joka tuli mieleen. En ehtinyt edes muodostaa toivetta sanoiksi; siinä se sitten oli, salamannopeasti, nopeammin kuin se taivaan yli lentänyt tähti.

Olen nähnyt miestä nyt hiukan useammin ja alan etäisesti pelätä, että olen rakastunut. Voiko se olla muuta, kun hetken mielijohteesta juoksen vesisadetta pakoon hänen luokseen, ja hän ottaa minut sisään lämpöön? Tai kun lämmitän hänelle glögiä teräskattilassa hämärässä keittiössä? Tai kun hän hieroo opiskelusta väsyneitä hartioitani ja kuvaa minua pienen ja heikon sijaan avoimeksi ja intohimoiseksi?

Pelkään vähän, mutta toivon enemmän, ja minähän aina neuvon: rakastaa ei saa pelätä, ei minkään pelon sanelemana, ei menettämisenkään alla. Pitää vain juosta sadetta karkuun toisen luo silloin kun sattuu olemaan lähistöllä, eikä mukana ole sateenvarjoa. Ja toinen tarjoaa lämmikkeeksi huopaa ja teetä, ei se sen kummempaa oikeastaan ole.

Ei hätää, nyt on yö

Paa tyynyyn pää

Yö tuntee sen mikä on

mut mitä ei nää

Pelot ja painajaiset

ja myös sun naurujes syyt

Ja jos sä horjahtelet

se ottaa sut syleilyyn

Ja kuule, se kuiskii: hei tuu

Se kutsuu sua seikkailuun

kauaksi korkeuksiin

paina vain silmäsi kii

Ja sitten anna mennä
Mä vierelläs lennän
Mä tiedän enemmän
Ja näytän sulle kaiken kauniin

(Maija Vilkkumaa: Yöllä)