Käärme luikerteli uneeni, ja sillä oli viesti

 Kun näen unessa käärmeen, tiedän, että jotain on pielessä.

Tätä on tapahtunut vuosia. En muista ensimmäistä käärmeuntani mutta muistan havahtuneeni unien toistuvuuteen ehkä kymmenen vuotta sitten.

Merkitsevimpiin uniin kuuluu uni viime keväältä. Olin juuri eronnut. Näin unen, jossa meidän kodissamme asui kyykäärme. Se piileskeli nurkissa ja huonekalujen alla mutta välillä aina ilmestyi. Tiesin sen olemassaolosta ja koko ajan pelkästin. Unessa ojensin miehelleni kirveen ja sanoin: iske käärmeeltä pää poikki, minä en pysty.

(Uniin on etenkin viime aikoina liittynyt piirre, jossa haluan tappaa käärmeen, ja välineenä juuri kirves. En hyväksy eläinten tappamista, mutta unet ovat unia ja yleensä tähän hengiltä ottamiseen liittyy symboliikkaa.)

Unessa, jossa kodissamme asui kyykäärme, oli voimakasta symboliikkaa. Käärme edusti suhteessamme olevia ongelmia ja väkivaltaa. Se, että pelkäsin koko ajan käärmeen ilmestymistä, kertoi siitä, että olin koko ajan hälytystilassa ja pelkäsin. Kirves merkitsi sitä, että halusin lopettaa tilanteen. Ojensin kirveen miehelleni, koska "minä en pysty". Se ehkä merkitsi sitä, että minulla ei ollut keinoja.

Käärmettä ei lopulta tapettu lainkaan, mutta se jätettiin huomiotta. Minä pakkasin laventelinsinisen ison matkalaukun ja lähdin. Käärme elää edelleen, mutta ei minun kodissani, se ei minua rajoita.

Tänäänkin unessa oli kyykäärme. Näin unen päiväunilla. Kyykäärme oli repussani. Minulla on aina mukanani iso reppu. Halusin ottaa käärmeen pois repusta ja iskeä sen kuolleeksi, kirveellä, mutta en uskaltanut yksin, eikä kukaan auttanut. Tässä unessa oli jälleen avuttomuuden kokemuksia. Veikkaan, että käärme saattoi nyt edustaa (työ)uupumustani. Tähän viittaa se, että käärme oli juuri repussani. Reppu kulkee mukana etenkin töissä. Lisäksi olennaista oli, ettei kukaan auttanut minua. Ehkä koen olevani yksin, tarvitsen muita.

Uskomatonta, mutta näin samoilla päiväunilla toisenkin käärmeunen. Siinä oli punainen käärme. En muista, missä se oli, mutta se oli todella pieni. Oli uhka, että se kasvaa todella isoksi ja on sitten vaarallinen, jos en tapa sitä - kirveellä. En muista unta kovin tarkasti, ainoastaan käärmeen värin, koon ja sen uhan. Mikä on kasvamassa? Uupumus? Sellainen muistikiva minulla myös on, että uhka oli jotenkin epämääräinen. En saanut siitä otetta. En tainnut tarkalleen edes tietää, missä käärme oli. Ehkä sekin oli repussani? En muista.

Kerran keväällä näin unen, jossa harrastin seksiä miehen kanssa, ja kesken kaiken miehen elin muuttui käärmeeksi. Tästä unesta Freud olisi varmaankin sanonut, että minulla on seksuaalisuuteen liittyviä komplekseja ja pelkään miehiä. Se ei siinä elämänvaiheessa olisi ollut ollenkaan huono tulkinta.

Esikoisromaanini julkaistiin tänä vuonna, ja se käsittelee paljon unia. Joku voisi sanoa, että unien tulkinta on new age -hörhöyttä ja verrattavissa naistenlehtien tekoälyllä tehtyihin horoskooppeihin, mutta olen eri mieltä. Suurin osa unista kai on ihmeellistä sekavaa settiä, kuin katsoisi helvetin outoa elokuvaa, mutta monet johdattavat murheiden ytimeen, ja useat ystäväni myös ovat todenneet tämän.

Itse olen päässyt syvimmän traumani ytimeen juuri unen kautta. Näin unen keväällä 2022, pari viikkoa ennen kuin pitkä psykoterapiani päättyi. Kun olimme lapsia, me istuimme usein olohuoneessa sohvalla haukuttavana, kun vanhemmat haukkuivat meitä. Miten tyhmiä lapsia olimme, miten laiskoja. Muistan etenkin yhden kerran, jossa minä ja kaksi nuorempaa sisarustani istuimme rivissä pienellä sohvalla ja isäpuoli lateli tosi rumia haukkuja. Unessa isäpuoli hakkasi päätäni rytmikkäästi sohvan käsinojaan. (Pehmusteen alla oli kovempi kohta.) Muistan isäpuolen kiivaan vihan ja tavallaan unessa näin hänen ilmeensä, vaikka kasvoni olivat kohti sohvan käsinojaa. Mutta kaikkein olennaisin osa unta on muu asia. Nimittäin äitini istui sohvalla jalat ristissä. Hän oli kuin kivettynyt, katsoi eteensä. Huusin hakkaamisen tahdissa ÄITI ÄITI ÄITI ÄITI ÄITI, mutta äiti oli kuin patsas. Huusin unessa oikeastikin ja heräsin omaan huutooni.

Tietenkin unen ytimessä oli se, että isäpuoli teki minulle pahaa, ja äiti näki kaiken, eikä tehnyt mitään. Terapeutti mietti myös, voisiko siinä takomisessa olla kyse siitä, että isäpuoli yritti takoa päähäni mielipiteitä ja ajatuksia, vaikka ei niin voi tehdä. (Hän esimerkiksi sanoi kiusaamiseen, että "miksi sä välität tollasesta, ethän sä näe niitä tyyppejä koulun jälkeen ikinä". Ja paljon muutakin. Kaikenlaisia asioita jankattiin.) Tämäkin oli hyvä ajatus. Unen kohtaus oli lyhyt, mutta muistan sen ikuisesti.

Täytin 18 vuotta päivää ennen kuin Oslossa tapahtui valtava verilöyly, massamurha. Pari päivää ennen syntymäpäivääni äiti oli suuttunut minulle todella pahasti ja haukkui minua todella rumasti. Hän sanoi myös, että ehkäpä hän heittää minut pihalle, kun täytän 18, hänellä on siihen oikeus. Itkin ja pelkäsin, pelkäsin ja itkin, yritin pyytää anteeksi. En tarkkaan tiennyt, mistä hän oli suuttunut, mitä minä pyysin anteeksi, mutta minä anelin, anelin, anelin. Seuraavana päivänä ikäisiäni nuoria kuoli massoittain järjettömän vihan seurauksena. Vuosikausia yhdistin nämä kaksi tapahtumaa toisiinsa. Sen, miten menetin äidin rakkauden, ja sen, miten ikäisiäni nuoria lahdattiin. Näin vuosia, siis useita vuosia, joukkoampumisunia. Osa niistä sijoittui saarelle mutta myös muihin paikkoihin, kuten rautatieasemalle ja uimahalliin. En pystynyt käsittelemään heinäkuun 2011 tapahtumia suoraan, alitajuntani käsitteli niitä näin.

Yksi toistuva uni minulla oli myöhemmin aikuisiällä sellainen, jossa saan HIV:n. En osaa sanoa, mistä tämä uni tuli - ehkä se liittyi terveyshuoliin. Yksi uni, jollaista näen edelleen säännöllisesti, on sellainen, jossa en pysty suorittamaan pientä helppoa askaretta. Ikään kuin käteni eivät toimisi. Vaikkapa jos yritän poimia tavaraa lattialta, en pysty, se herpoaa kädestäni. En saa ovea auki. En löydä repusta tavaraa, vaikka kuinka pengon. Tällä viikolla näin unen, jossa olin eron jälkeen etsimässä itselleni asuntoa, mutta Oikotien sivut eivät toimineet. Kun yritin lisätä hakukriteerin "kaksio", klikkausta ei hyväksytty. Jostain syystä aluehakua ei ollut ollenkaan. Kun viimein vastaan tuli asuntoja, ne olivat todella pieniä tai niistä ei ollut kuvia. Syvä avuttomuuden tunne, poikaystävä heitti. Tosiaan! Se oli valaiseva kommentti.

Mutta käärme. Käärme on merkki. Voin ymmärtää sen avulla jotakin - kuten kodissa piilotteleva kyykäärme. (Viime aikoina unissa on ollut nimenomaan kyitä. Joskus on ollut eksoottisempia värikkäistä käärmeitä, esimerkiksi kerran kirkkaankeltainen pienehkö käärme, joka puri kuolettavasti velipuoltani.)

Mutta käärme on myös varoitus. Tartun varoitukseen. Käärme repussa - kannan taakkaa, kannan pelkoa - ja käärme kulkee mukanani esimerkiksi, tai etenkin, töissä. En uskalla ottaa sitä pois yksin, mutta kukaan ei auta. Sitten punainen käärme - siihen liittyi se, että se kasvoi. Ehkä se on varoitus - jokin on kasvamassa, jokin paha. Mikä se on? Tarkoittaako se, että uupumus voi vielä pahentua? Vai onko se jotain, mikä kalvaa?

Väkivaltaisen suhteen käsittely on edelleen kesken. Luulenpa, että se on vasta alussa. Olen ollut yhteydessä Naisten linjaan viime aikoina, ja työntekijä kuvasi, miten monella tavalla väkivalta jää oireilemaan sen päätyttyäkin. Se kalvaa, se tekee pesää. En pääse siitä eroon. Se on repussa - rakkaassa repussa - mutten saa sitä pois. En yksin. Tarvitsen apua.

Ja työuupumus, punainen käärme, joka kasvaa. Punainen, varoituksen väri? Jatkuvia fyysisiä oireita kuten migreeniä, pahoinvointia, refluksia, aivosumua. Olen huomannut, että kun töissä kirjoitan opiskelijoille tekstiä, sanoista jää puuttuman kirjaimia. Se on uutta minulle. Toki unohtelu on normaalia, tuskinpa on alkavaa Alzheimeria. Yhtenä päivänä räjähdin maailman mukavimmalle kollegalle, ja minä olen itse maaimlan rauhallisin ihminen.

Jotain kannattaa tehdä, ennen kuin käärme kasvaa isommaksi ja puraisee. Menen tiistaina lääkäriin. Fyysisetkin oireet on tutkittava. Mutta en voi olla ajattelematta, että tämäkin palaa psyykeen. Käärme on luikerrellut sinne. Sen myrkky ei ehkä tapa, mutta se saa minut voimaan pahoin. Ehkä se tappaa hitaasti.

 

Kevät, jona kaikki ei loppunutkaan

Pakkasin matkalaukun maaliskuun neljäntenätoista päivänä ex-mieheni ollessa baarissa. Olin käynyt ostamassa laukun edellisenä päivänä. Se on iso. En ollut lähdössä pikku lomalle, olin lähdössä pois. Samana yönä lähdin. Muistan sen yön kirkkaasti, tulen muistamaan vielä pitkään.

Ajattelin: Ehkä minä sitten olen aivan kammottava, mutta jos olen yksin, minun ei tarvitse välittää siitä - riittää, kun riitän itselleni.

Kumma kyllä ajatus johti lopulta siihen, että hiljalleen aloinkin pitää itseäni rakastettavana.

Ajatus kantoi niin vahvasti, että kun huhtikuun loppupuolella näin psyykkisesti sairaiden vertaistukitapaamisessa miehen, ajattelin lämpimiä ajatuksia. Lämpöä rintalastan alla. Ei pelkästään hänestä vaan myös ajatuksesta: on vielä mahdollisuuksia.

Kevät saapui hiljalleen, minä panin sen merkille eri tavalla kuin aiemmin. Silmäni olivat avautuneet hahmottamaan muutakin kuin tunnelin, jota pitkin konttasin päivästä toiseen. Muisto vuoden alusta: kuulin, että Mars näkyy tammi-helmikuussa Maahan parahultaisesti. En ole osannut tähystää planeettoja, Venuksen tunnistan, koska se näkyy aamuyöllä. Iltaisin tein pitkiä kävelyitä ja tähyilin taivaalle. Yöt olivat kirkkaita. Sain niistä toivoa. Kun näkee tähdenlennon, saa toivoa. Kun ylipäätään näkee tähtiä, saa toivoa. Kun ylipäätään näkee.

Myös huhtikuussa tein pitkiä kävelyitä ja katselin taivaalle. Silloin olin jo vapaa ja käsittänyt sen, vapauden. Liikuin uudessa maastossa. Etsin uusia reittejä. Näin valkovuokot, sinikellot, leskenlehdet. Tie bussipysäkiltä kaverin asunnolle, jossa asuin, turvapaikkaan, turvapaikkaani, minun turvapaikkaani, kulki pienen metsikön läpi. Ilma tuuletti ajatuksia. Itkin, kun paavi kuoli. En tiedä, miksi, mutta kun sain hanan auki, annoin kunnolla tulla. Itku huuhtelee sielua. Myöhemmin, toukokuussa, jo omaan kotiin muutettuani, menin puistoon itkemään. Menin tietoisesti puistoon itkemään. Kaunis kevään aurinko paistoi kerrostalojen välistä. Kevät on tullut, kirjoitin, ja tavan mukaan se tuo mukanaan jotain kaunista.

Mutta miten kaunista!

Sillä tietämättäni toisaalla oli mies, joka oli kulkenut läpi pimeän ja mustan ja vieläkin tummempien värien. Tyhjä tila, jossa kaikui, ajatukset kaikuivat takaisin, kimposivat säiliön seinistä, ja näin hän sen muotoili: kaikki on lopussa. Se tunne oli niin totaalinen, että se nieli kitaansa kaiken. Kaikki on lopussa. Nyt, kun ajattelen häntä siellä pimeässä yksin, minua alkaa itkettää. En halua, että sinä olet siellä, minä haluan olla kanssasi; siksi olenkin sanonut, että jos olisin silloin tuntenut hänet, olisin laskenut tikkaat sinne ja tullut seuraksi. Ottanut kädestä. Se auttaa joskus enemmän kuin edes sanat, ehkeivät edes sanat tavoita.

Minä olin kokenut lopun hieman häntä aiemmin, mutta varmaankin jo silloin, kun kaivoin laventelinsinisen matkalaukun kaapista ja rullasin sen eteiseen ex-mieheni silmien eteen, tiesin, että tämä on pikemminkin alku, tämä on enemmän alku kuin loppu, tämä on ehdottomasti alku.

Kuiskin menneisyyteen: rakas, kaikki ei ollut loppu, kaikki oli alussa.

Ilolaulu masturboimiselle ja seksileluille

Eron jälkeen olen tajunnut, miten paljon rakastan masturboimista.

Ehkä vähän outo teksti, mutta huvittaa kirjoittaa nyt tästä, sillä huvittaa kirjoittaa asioista, jotka tuovat iloa. Hyviä asioita, sillä minähän ansaitsen hyviä asioita. Kysehän on loppujen lopuksi naisesta, jota rakastan.

Tukahdutettu seksuaalisuuteni pääsi vapaaksi maaliskuussa, kun lähdin siitä osoitteesta, jossa asuin miehen kanssa. Ei saman tien mutta aika pian. Keho alkoi tuntua miellyttävämmältä, oli kivaa koskea itseä, silitellä. Samaan aikaan tein päätöksen: nyt kun ei ole seksielämää toisen ihmisen kanssa, en ajele ihokarvoja, sääret saavat karvoittua, alapää viidakoitua. Minähän olen vapaa nyt. Kaipasin luonnon pariin, luonnolliseen. Niin kuin luonto minut tarkoitti. Luonnon lapsi, villi lapsi. Nainen. Naaras.

Ostin myös pyjaman, jonka paidassa lukee "self love era". Sitä tämä on, kukkasadetta, tähdenlentoja, kimmeltäviä sateenkaaria! Portit nautinnon puutarhaan ovat auki, ja millainen puutarha se onkaan!

Masturboiminen ei ole vähemmän kuin seksi toisen ihmisen kanssa. Masturboiminen ei ole toisen kanssa harrastetun seksin korvike. Molemmat ovat hauskoja asioita, mutta minun mielestäni ne ovat hauskoja eri tavalla. Joskus joku sanoi, että olen säälittävä ja minun pitäisi hankkia mies. (Tämä tapahtui nettifoorumin seksilelukeskustelussa.) En minä lopettaisi masturboimista vaikka saisin nautintoa toiselta. Ylipäätään kummallista vetää seksilelujen omistamisesta johtopäätös, että minulla ei olisi miestä (tai naista). Sitä paitsi seksileluja voi käyttää yhdessä, sekin on kivaa!

Ah, nyt päästiin seksileluihin. Minulla on niitä jos jonkinlaisia. Ostin ensimmäiseni jo 16-vuotiaana. Toisin kuin monet luulevat, ei niissä ole mitään ikärajaa. Se oli söpö ja pinkki, niin sanottu rabbit-vibraattori, jossa työnnettiin sauva vaginaan ja päällä väristin hyväili klitorista. Vietin sen kanssa hyviä hetkiä ja paljon. Kotona oli sellainen hierova suihku, jolla saa uskomattomia orgasmeja. Olenkin onnekas, että myös nykyisessä asunnossani on sellainen! Ne orgasmit ovat jokaisen vesilaskun euron arvoisia.

Kun täytin 18, ostin itselleni syntymäpäivälahjaksi laadukkaan hieromasauvan, joka oli kaiken lisäksi ladattava. (Siihen aikaan suurin osa seksileluista toimi vielä pattereilla.) Myöhemmin yksissä juhlissa pienessä humalassa alettiin höpötellä seksijuttuja, ja keskustelu kääntyi jotenkin siihen, että minulla on seksileluja. He kysyivät, kuinka paljon olen maksanut lelustani, ja kerroin, että se maksoi 99 euroa. Tyttöporukka tyrmistyi, ja minua myös yritettiin myöhemmin kiusata siitä, että olen ostanut niin kalliin seksilelun. (Tänä vuonna ostamani Womanizer-kiihotin muuten maksoi 189 euroa.) Kiusaaminen on usein satuttanut, mutta tuo asia ei satuttanut ollenkaan, päinvastoin ihmettelin todella paljon, miksi asia on jotenkin ongelmallinen ja outo. Ehkä masturboida saa ja siitä saa tykätä MUTTA EI NOIN PALJON? Myöhemmin ajattelin, että onpa kummallista: jos jollakulla on kallis rannekello, se on hieno, ja halpa rannekello on huono, mutta seksilelujen kohdalla asia on toisin päin.

Käytin 18-vuotislahjani kunnolla loppuun. Käytin sitä myös paljon, kun olin seksisuhteessa ystäväni kanssa, ja hän piti todella paljon siitä, että käytin lelua hänen edessään. Sittemmin olen kokeillut muunkinlaisia hieromasauvoja ja muita vempeleitä mutta viime vuosien aikana siirtynyt pääasiassa klitoriskiihottimiin. Niin, tiesittekö: klitoris on ihmiskehon herkin osa, ja se on myös ihmiskehon ainoa elin, jonka ainut funktio on tuottaa nautintoa. Pidän siitä, että klitorikseen kohdistettavaan nautintoon halutaan panostaa ja on kehitetty erilaisia tapoja tuottaa sille nautintoa värinän ohella. Klitorista ei saa unohtaa! Klitoris on tärkeä! Klitoris on kuin väylä paratiisiin! Miehet, jotka ymmärtävät klitoriksen merkityksen haluavat ja osaavat koskettaa sitä nautinnollisesti, ovat aarre.

Miten paljon oma keho voikaan tuottaa nautintoa... Onneksi olen ollut ahkera etsijä, tutkimusmatkailija. Rakastan kehoani. Rakastan, miten se vie minua paikkoihin, kun liikun. Rakastan sitä, kun suihkussa vesi lämmin hyväilee kehoani. Rakastan kehoani myös mukavissa, eksän mielestä epäviehättävissä vaatteissa. Rakastan jopa hampaidenpesua! Rakastan vulvaani, klitorista, vaginaa, värähtelyä, supistelua alhaalla, kolostani valuvaa kirkasta mahlaa, mahlan tuntua sormissa, sitä miten vastaanottava ja avoin olen. Mies voi työntää itsensä sisään, tai sitten minä voin itse täyttää itseni, ja voi miten minä nautin siitä. Täysin rinnoin, täysin vaginoin, niin kuin kuuluu olla.

Eron jälkeen oman kehon koskettaminen on ollut miellyttävää. Olen koskettanut rakkaudella. En koe enää inhoa kehoni äärellä, vaikka joku voisikin sanoa, että näytän kamalalta. Näytän miltä hyvänsä, osaan ja ennen kaikkea haluan tehdä itselleni hyviä asioita, niin, minä ansaitsen nautintoa - ei, en ansaitse, ei tarvitse ansaita, se kuuluu minulle lähtökohtaisesti. Se kuuluu kaikille lähtökohtaisesti. Itsensä koskettaminen ei koskaan satuta ketään. Se, että itseni hyvänä pitäminen on parantanut mielialaani väkivaltaisen ja ahdistavan ihmissuhteen jälkeen on hyvä asia, tässä tapauksessa se on enemmän kuin suotavaa. Olen herännyt kukkaan, kukkani on ollut nupullaan, nyt täysin auki, kurkottaa kohti aurinkoa.

Ehkä nyt annan itselleni kaiken sen arvostuksen, jonka olisin näiden kauheiden vuosien aikana ansainnut. Entiseltä avopuolisoltani, ja itseltäni.

Vaarallinen juhannus

Viisi vuotta sitten elin vaarallisen juhannuksen.

Tämä rajapyykki tuntuu tärkeältä, sillä moni asia on samoin kuin silloin - ja kuitenkin paremmin, seesteisempää, tänä vuonna olen turvassa, tältä etäisyydeltä voin muistaa.

Asun samalla seudulla kuin silloin viisi vuotta sitten, puiston laidalla. Tämänkin juhannuksen vietän yksin musiikkia kuunnellen, luonnosta nautiskellen, pohtien syntyjä syviä. Tänäkin juhannuksena luin Tove Janssonin Vaarallisen juhannuksen. Siinä on maailmanlopun meininki. Maa halkeilee, vuori syöksee nokea ja tuhkaa, hyökyaalto vie kaiken mennessään. Muumitalo pysyy kuitenkin pystyssä, sillä se on, kuten Muumimamma toteaa, "mainio talo".

Kun menen varhain puistoon, siellä ei ole ketään, ei ristin sielua. Muistan sen aamun vuonna 2020, kun kävelin juhannuspäivän aamuna hyvin varhain puistossa ja olin yksin lintujen kanssa. Vedenpaisumus peittää kaiken, mutta sen väistyttyä näkee kirkkaammin.

Edellisenä iltana, silloin 2020, olin käynyt keskustelun, joka olisi pitänyt käydä paljon aiemmin.

Vai oliko se keskustelu? Se oli kylmän rauhallinen ilmoitus, jossa toisella osapuolella ei ollut puolustusoikeutta.

Olin lopettanut ihmissuhteen, joka, jos olisi saanut jatkua, olisi voinut tappaa minut. Tämä ei ole vertauskuva. Olin hengenvaarassa.

Keskustelu käytiin viestinvaihdoin. Niin se täytyikin tehdä, turvallisuussyistä. Hän käytti kaikkia manipuloijan keinoja, joita on olemassa. Ensin sääliin vetoaminen, marttyyrisoiminen, solvaaminen, syyllistäminen, sitten uhkaus, että hän tekee itselleen jotain. En taipunut näistä mihinkään. (Jälkeenpäin ajattelin: jos tapat itsesi, sitten myös vaimosi pääsee vapaaksi.)

Myös läheiseni olivat hengenvaarassa. Se kävi ilmi sunnuntaiaamuna juhannuspäivän jälkeen, kun avasin puhelimen. Olin yöllä saanut tekstiviestin. Siinä luki:

Sä tulet vielä katumaan tätä. Vielä mä sulle opetan, miltä menettäminen tuntuu.

Mukana oli kuva, jossa oli veitsi.

Toimin kummallisen rationaalisesti. Klik, kuvakaappaus. Viesti ystävälle. Turvalukko kiinni, ihan vain koska. Olin päättäväinen. Minä en saatana lannistu, etkä sinä saatana lyö minua enää maahan, et koskaan.

Seuraavana päivänä, joka siis oli maanantai, soitin Naisten Linjaan ja sain tarkat toimintaohjeet, eikä pelkästään rikosilmoituksen osalta vaan myös niiltä osin, miten voin pitää itseni ja läheiseni turvassa. Hän myös kehotti minua pitämään huolta omasta hyvinvoinnistani esimerkiksi käymällä lääkärissä. Kerroin, että käyn terapiassa ja terapeutti on kesälomalla, mutta on sanonut, että kesälomallakin saa olla yhteydessä, jos tulee tilanteita. Naisten Linjan päivystäjän mukaan tilanne oli sellainen, että oli perusteltua ottaa yhteyttä terapeuttiin, kun hän kerran oli sanonut, että niin voi tehdä. Siispä tein niin. Tein myös päivystäjän avulla turvasuunnitelman ja hankin pippurisumutteen. Sain siitä turvan tuntua, se oli tärkeintä. Oloani helpotti, että perheeni asuu toisella paikkakunnalla eikä tämä mies tiennyt, missä. Toki tahtova saa selville.

Mutta vasta myöhemmin, paljon, paljon myöhemmin ymmärsin, miten vaarallisen henkilön kanssa olin ollut tekemisissä.

Edelleen kiittelen itseäni neuvokkuudestani. Kumma juttu, väkivaltaisesta ihmissuhteesta irti pääseminen on todella vaikeaa, mutta kun askeleen ottaa, kaikki onkin yhtäkkiä selkeää. En yhtään mieti enää esimerkiksi sitä, mitä minun olisi pitänyt sanoa. Nousin hänen yläpuolelleen, vallan kahva oli minun kädessäni, ja minä käänsin, hän nujertui. Ja hän tiesi sen.

Tiedän, että minun olisi pitänyt paeta heti, kun ensimmäiset väkivallan merkit ilmenivät, mutta en vain osannut. Enkä osannut sittenkään, kun väkivalta osui minuun eikä pelkästään muihin. En ole siitä itselleni vihainen. Hoidin homman hienosti sitten kun ryhdyin toimeen. Olen uskomattoman vahva nainen, uskomattoman vahva nainen.

Syyskuussa 2020 istuin oikeussalissa sermin takana. Mies sai useiden satojen eurojen sakkorangaistuksen laittomasta uhkauksesta. Vaikka Naisten Linjan päivystäjä muuta ohjeisti, en ollut tehnyt väkivallasta itsestään rikosilmoitusta, koska minulla ei ollut minkäänlaisia todisteita. En olisi jaksanut lähteä siihen prosessiin, jos ja kun se ei olisi kuitenkaan johtanut mihinkään mutta ollut henkisesti kuormittava.

Juhannuksen 2020 alla äidiltäni leikattiin syöpäkasvain. Kuolemanvaara oli siinäkin läsnä, kuoleman tuntu ja se, miten säälimätön elämä on. Kun äitiä leikattiin, luin Muumipapan uroteot -kirjaa ja odotin levottomana ja ahdistuneena, milloin puhelin kilahtaa ja joku päivittää äidistä väliaikatietoja. Sekin oli jännittävä seikkailu täynnä suuria vaaroja. "Tässä päivässä on kyllä ollut seikkailua aivan tarpeeksi", kirjoitin saman päivän iltana Instagramiin. Luin myös Muumipeikon ja pyrstötähden, siinä vasta vaaraa onkin. Ja sitten Vaarallinen juhannus.

Mutta Vaarallisessa juhannuksessa, niin kuin Pyrstötähdessä, he ovatkin luonnonvoimien armoilla. Eivät ihmisen pahuuden. Ja he pelastuvat, koska luottavat toisiinsa.

Aioin alun perin kirjoittaa tähän postaukseen tarkemmin siitä, mitä väkivaltaa tämä henkilö teki ja kenelle ja miten hän oikeutti sen, mutten taida olla kykenevä siihen sittenkään. Olen kirjoittanut asiasta pitkin matkaa, mutta aiemmat tekstit eivät tee asialle oikeutta. Väistelin totuutta. Ehken nähnyt. Enkä kehdannut myöntää lukijoilleni, enkä itsellenikään, että olen ollut yhdessä väkivaltaisen henkilön kanssa ja hiljaisesti hyväksynyt hänen muihin kohdistaman väkivallan.

Jos näin, miten hän kohteli vaimoaan silloin, kun minä olin paikalla, mistä tiesin, mitä tapahtuu suljettujen ovien takana? Kun kukaan ei näe, kukaan ei kuule. Mutta Naisten Linjan päivystäjä sanoi, etten voi pelastaa toista, en voi pakottaa aikuista ihmistä lähtemään. Niin se kai sitten on.

Minulla ei ole rikosrekisteriä eikä diagnooseja, mies pohdiskeli. Kyllä minä voisin saada aseen, jos haluaisin.

Parhaiten muistan hänestä virneen, mairean hymyn, joka hänen kasvoillaan oli sen jälkeen, kun hän oli satuttanut minua. Virne kertoi: Minä näen, mitä juuri tein. Minä tiedän, että tein pahaa, ja minä tiedän, että sinä tiedät sen myös. Minä myös tekisin sen uudestaan, ja senkin sinä tiedät. Tekisin uudestaan. Ja teen.

Kun nyt ajattelen häntä, näen verta. Veri valuu näkökentässäni, rauta maistuu suussa, verta pursuu hampaiden läpi ja ohi leualle, paidalle, vatsalle, veri valuu seinistä ja tahraa lattian, sitä on paljon ja siinä on monien eri ihmisten verta.

Vaarallinen juhannus 2020.

Vaarallinen juhannus 2025.

Seeing red flags in the morning
It's a warning, a warning (it's a sure sign)
Where do I begin? I can't explain it

Monster, in your blood on a cold night

Monster, it's a curse, it's a sure sign

Monster, in your blood on a cold night

Monster, it's a curse, it's a sure sign

Monster, in your blood on a cold night

Monster, it's a curse, it's a sure sign

Monster, in your blood on a cold night

Monster, it's a curse

PVRIS: Monster

Kuvassa on tyttö

Mitä te näette yllä olevassa kuvassa? Ainakin sädehtivän hymyn, nainen hymyilee niin, että hammasrivi näkyy. Ihmiset varovat usein hymyilemästä niin, että hampaat näkyvät. Näette, että nainen on pukeutunut värikkäästi ja hauskasti, vaikka koko asu ei näykään. Näette, että kuvassa on vauhtia, sillä hiukset heilahtavat. Näette, että otos on aika spontaani ja poseeraamaton, varmaankin todella nopeasti napsaistu, niin se onkin.

Itse näen kuvassa suuren määrän surua. Kuvassa olen minä, 20-vuotiaana. Kuva on keväältä 2014, samalta ajanjaksolta, jona aloitin tämän blogin.

Näen kuvassa surua kahdesta syystä.

Ensinnäkin olen surullinen siitä, että näin itseni tuon ikäisenä niin vastenmielisen rumana. Muistaakseni tuonakin aikana olin laihdutuskuurilla. Kuvassa keho ei näy kokonaan, mutta jokainen pystyy toteamaan, että syytä laihduttamiseen ei ole. Tosiasiassahan olen todella kaunis. Miksi sen toteaa aina vasta myöhemmin? Kysyn tätä itseltäni päivittäin.

Näen kuvassa surua, koska minä itse tiedän, että tuon hymyn takana oli surua. Syvää, mustaa, upottavaa surua, jossain siellä lehviä ja aluskasvillisuutta kiskomassa alaspäin. Kun ollaan tarpeeksi syvällä pohjalla, ei pintaankaan enää näe, ei näe valonsäteitä. Laleh laulaa: "Just because it's black in the dark, doesn't mean there's no color." Joskus voi tietää valon ja värien olemassaolosta mutta olla täysin kyvytön välittämään koko asiasta. Sellaista on masennus.

Masennus, ahdistus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, se on vapaasti ajelehtivaa ahdistusta, se tunkeutuu läpi sieltä mistä se pääsee. Lääkäri hymähteli ja määräsi essitalopraamia. Terapeutti vähätteli ja syyllisti. En ollut työkuntoinen mutta menin kesätöihin, koska oli pakko, pakko, pakko. Hymyilin asiakkaille, jutustelin, nauroin, mielessäni mietin: kun työvuoro on ohi, menen kotiin ja tapan itseni.

Kuolinkouristukset eivät ole pahinta, mitä voi kokea, vaan rikkinäisen sydämen taistelu rintakehässä.

Sillä sydämeni oli särkynyt. Se oli nuoren naisen, minun, ei vielä kahtakymmentäkään, todellisuus. Sirpaleet viilsivät rintakehää. Se oli jotain, mitä ei otettu vakavasti, se oli nuoren tytön ensimmäinen rakkaus ja ensimmäinen ero, ei niitä ikinä oteta vakavasti. Ei se ole vähän. Se oli paljon.

En saanut sitä sanottua.

Häpesin.

Ehkä minua sittenkin voi rakastaa, ajattelin, kun hän halasi minua öisellä kävelykadulla marraskuussa 2012. Ehkä ei, ajattelin joitakin kuukausia myöhemmin, kirkkaana keväänä, migreenikeväänä, refluksikeväänä.

Se ei ollut kaikki, se oli pintaa, alla oli syvä musta vesi ja aluskasvillisuus ja pohjamuta ja jokin vielä syvempi, sellainen, jonka olemuksesta emme koskaan voi täysin saada tolkkua. Rakkaudettomuus, kelpaamattomuus, väkivalta, se, että vuosi toisensa jälkeen nainen on sivuutettu, työnnetty syrjään, että hän on pelännyt, hän on yrittänyt ja pelännyt ja hän on epäonnistunut, kerta toisensa jälkeen. Hän sairastui ensin vaikeaan ahdistukseen, sitten vaikeaan masennukseen, hän menetti kaiken, jopa kotinsa. Jäi vain keho, jonka hän yritti laihduttaa pois.

--

Ja entä kameran takana?

Kuvan ottaneen naisen kanssa minulla on mennyt välit poikki, lopullisesti, vaikka yritin niitä jossain vaiheessa korjata. Tein aidosti virheitä, joita ei voi puolustaa, mutta tosiasia on, että se, mikä väliimme tuli, oli tämä sairaus. Se oli kutsumaton vieras, se oli vieras meille kummallekin. En pystynyt puhumaan niistä asioista kenellekään, en edes hänelle. Katkeroiduin. Kuppi meni nurin, jotain kuohahti. En osannut. Näin vikaa vain muissa. Kuinka voin syyttää ketään siitä, ettei hän kuuntele, jos en itse puhu?

Kukaan ei tullut apuun. Mutta aivan kaikkia ei voi siitä syyttää.

--

Suru, surunhauras. Ottakaa syliin.

--

This strange feeling captures us

It generates this huge fuzz

I miss you all the time I must face

I miss your touch and your embrace

Toinen vallan kahvana, toinen saranapuolen sai

Kiusaaminen tuntuu olevan jonkinlainen luonnonvoima, jota ei vain pääse pakoon.

Miksi se seuraa minua joka paikkaan? Onko muiden elämä tällaista?

Uskomatonta, että kiusaaminen seuraa minua parisuhteisiinikin. Se seuraa minua, jumalauta, kotiini! Miten ihmeessä minä päästän sen sinne?

Vastaus on helppo: se luikertelee. Se tulee vaivihkaa, se tulee pikkuhiljaa. Sitä ei ole helppo häätää, kun se on kerran päässyt sisään.

Se asusti myös kodissa, joka oli yhteinen. Sieltä sitä ei olisi voinut häätää lainkaan. Lähdin sitten itse.

Olen aina pitänyt itseäni parisuhteessa altavastaajana. Siksi oli valaisevaa, kun Sekasin-chatin työntekijä sanoi minulle joskus, että ehkä elämäni miehet ovat kuitenkin saaneet minultakin jotain. Ehkä minussa on ollut jotain, mistä he ovat kaikesta huolimatta pitäneet. Vaikka ovatkin olleet ilkeitä.

Ajatus sai minut aivan tolaltani. Että he olisivat kuitenkin myös pitäneet minusta? Minusta, kastemadosta? Miksikäs toisaalta ei. Kyllähän minä parhaani mukaan yritän olla kaikille ystävällinen, lämmin, kiva. Sellainen kuuluu perusarvoihini. Kohdella muita niin, että heillä on hyvä olla seurassani. Vaikka minua pitäisi idioottina, ei voi väittää, ettenkö tahtoisi ihmisille hyvää.

Ja silti he ovat olleet minulle ikäviä. Testailleet rajaa ja menneet sitten sen yli, ehkä hienovaraisesti, ehkä jyräten. Eivätkö he ole ymmärtäneet, mitä tekevät? Vai onko se ollut vain heidän yleinen tapansa toimia? Vedänkö minä puoleeni sellaisia ihmisiä? Vai olenko vain liian herkkä?

Olen huomannut, että monella elämässäni olevalla miehellä on tapana kiusoitella, hiukan härnätä. Vähän tökitään. Se on joskus ihan kivaa. Itsekin kiusoittelin ex-miestäni välillä, se oli rakkaudellista. Mutta joskus kiusoittelu menee väärälle alueelle, tai joskus sitä ei vain jaksa. En esimerkiksi pidä siitä, jos minun vihjaillaan olevan jotenkin vajaa. Enhän minä sitä paitsi ole. Ja toisaalta, jos kiusoittelua on koko ajan, se käy tylsäksi, turhauttaa.

Muistan yhden treffikaverin. Juttelimme viestein. Kerroin, että olimme tyttöjen kanssa pelanneet Trivial Pursuitia, joka oli 1980-luvulta, eikä meillä ollut riittävästi tietoutta niihin kysymyksiin, koska ajankohtaiset asiat varsinkin olivat siinä vaiheessa jo ikivanhoja. Mies vastasi, että ei johdu pelistä, vaan te ootte vaan tyhmiä ;) Sanoin sitten, että en ole enää kiinnostunut hengailemaan, mistä hän pillastui ja sanoi, ettei minulla ole huumorintajua kun en ymmärrä vitsiä. Mietin jälkeenpäin lähinnä sitä, miksi hän päätti sanoa jotain sellaista, kun kerroin päivästäni. Miksi tuollainen kommentti oli hänellä ensimmäisenä mielessä sen sijaan, että hän olisi vaikka kysynyt jotain? En tiedä, oliko kyse niinkään huumorintajustani kuin siitä, että odotin keskustelulta muuta, ehkä jotain kypsempää. Vaikka olisihan tuosta vitsistä voinut kysyä, mikä siinä oli se hauska kohta.

Yksi eksä selitti kuuntelevansa tarkasti vessaääniäni, mitä sieltä kuuluu, hän kuvaili niitä. Jälkeenpäin mietin paljon, mikä hänen motiivinsa tuossa puheessa oli. Ehkä saada minut tuntemaan oloni tukalaksi. Mutta miksi ihmeessä?

Politiikassa vaikuttava eksäni tekstasi muutama vuosi sitten, että on menossa treffeille naisen kanssa, joka edustaa hänen halveksimaansa ideologiaa. Tekstasin takaisin: "Tsemppiä hänelle. Toivottavasti on kovempi luu kuin minä, jos myös häntä aiot kohdella ihan täytenä pellenä." Olen edelleen tyytyväinen noihin sanoihin. Se toi esiin sen, että nyt tiedän, nyt ymmärrän, nyt näen. Nyt sanon. Ja katso: älä tee enää toiselle naiselle sitä, minkä teit minulle.

Itsetuntoni mureni pala palalta sen suhteen aikana, murentui, murennettiin. Oli siinä muutakin. Mutta silti.

En osaa vielä eritellä sitä, mitä juuri päättyneessä suhteessani tapahtui. Se aines on sakeaa, se on sumua, siitä ei oikein saa otetta. Se hämmennys. Kun rajan yli on marssittu, on vaikeaa toimia.

Yritän tolkuttaa itselleni, että toimia voi myöhemmin. Sitten kun saa sanat, löytää sen tolkun kiusan rihmaston seasta.

Oli järkyttävää tajuta vuosia suhteen päättymisen jälkeen, että tämäkin on koulukiusaajasuhde, jotain minkä olen kokenut aikaisemminkin. Miten se saattoi tapahtua taas? Miten annoin sen tapahtua taas?

En anna sen tapahtua enää.

Miten voimaannuttavia ovat olleetkin ne hetket, joina olen sanonut takaisin, ollut järkähtämätön. Kun se voima on tullut, kun panssarilasini onkin kestänyt, se on ollut loppujen lopuksi luonnollista. Itsensä puolustaminen on aika yksinkertaista. Juju on - niin ajattelen - tässä: ensin pitää pitää itseään puolustamisen arvoisena. Tarvitsin siihen pitkän terapian.

Se hämmennyksen määrä, kun ihminen on tottunut polkemaan minua, ja sitten minun maani ei järähdäkään; hän itse kokee maanjäristyksen, ruman kommentin voima iskeekin häneen. Se hämmentynyt katse, ne hapuilevat sanat, sitten vähän takaisin, pakko peruuttaa, ruman kommentin voima onkin törmännyt panssarilasiin, se iskeytyy takaisinpäin; tilaa ei ole.

On hienoa tehdä ihmiset tietoiseksi omasta huonosta käytöksestään. On hienoa, kun he näkevät, ja tietävät, että minä näen myös. Ja tiedän.

Ehkei myöskään ole tarpeen esittää, ettei kipeä kommentti satuttaisi. Voi antaa itkun tulla, antaa huulen väpättää. Sitä aina ajatteli, ettei saa antaa niiden nähdä, että ne satuttavat; ei pidä antaa niille sitä palkintoa, näyttää, että ne onnistuivat siinä mitä yrittivät, sillä nehän yrittivät satuttaa. Mutta totta kai pahat teot satuttavat, ja he tietävät sen, näytin sitä ulospäin tai en. Siispä: kyyneleet saavat tulla. En tiedä, liikauttaako se koulukiusaajissa mitään, mutta jos kyse on omasta kumppanista, ehkä hän saattaa ajatella jotain. En tiedä.

Ongelmani oli pitkään, etten tiennyt, mikä on sellainen teko, josta on lupa loukkaantua. Olen koko elämäni saanut kuulla olevani liian herkkä. Ehkä olenkin, ehkä olen myös herkkähipiäinen. Siitä huolimatta aion ottaa käyttöön radikaalin käytösmallin. Jos jokin kommentti loukkaa minua, ilmaisen, että se loukkasi, kyseenalaistamatta tunnetilaa tai miettimättä, saako tästä nyt loukkaantua, onko minulla lupa. Saattaa mennä yli, mutta todennäköisempää on, että keskeytän kusisen kohtelun alkuunsa.

En pelkää hylkäämistä enää. Pärjään itse, jos täytyy.

Kiusaaminen tuntuu olevan jonkinlainen luonnonvoima, jota ei vain pääse pakoon.

Mutta olen päättänyt, että parisuhteissani en enää siedä sitä.

Nainen kumisaappaissa

En syönyt tänään laskiaispullaa, vaikka pomo oli ostanut opettajainhuoneeseen sellaisen jokaiselle. Aina saa tietenkin kieltäytyä, mutta myönnän: tuijotin pullaa himoiten kahvitauolla. Tuntui kivalta, että pomo oli huomioinut meidät niin.

Olen laihduttanut yli puolet elämästäni. Ehkä sille tulee joskus stoppi. Ehkä ei.

Miltä tuntuu kun ei laihduta?

Yhtenä kesänä vietimme juhannusta mökillä. Pakastimeen oli ostettu paketti jäätelöpuikkoja. Ihmiset kävivät hakemassa puikkoja pakastimesta aina kun teki mieli. Kadehdin heitä. Ovatpa he onnekkaista, kun voivat noin vain syödä jäätelöä silloin kun haluavat. Heräsin ajatukseen: Miksi heillä on se oikeus, minulla ei? Osa heistä oli vielä painavampia kuin minä. (En pidä siitä, että ihmisten painoon kiinnitetään huomiota, mutta syömishäiriöisille on tyypillistä vertailla itseään muihin; ja sitä paitsi paino pyörii koko ajan mielessä muutenkin. Harmittaa, mutta ei voi mitään.)

Olen aina laittautunut mielelläni, tai ainakin tykkään meikkaamisesta, ja tykkään vaatteista, ehkä vähän enemmän kuin tarvitsisi. Käyn säännöllisesti kampaajalla, haluan mustan tukan. Ajelen ihokarvat, myös alapääkarvoituksen, kokonaan. Käytän paljon koruja ja somisteita. Pidän etenkin huiveista.

Jotkin kauneuteen liittyvät rituaalit ovat kuitenkin alkaneet tuntua vastenmielisiltä.

En ehkä haluaisikaan ajella ihokarvoja enää, en ainakaan alapääkarvoitusta, iho ärtyy sitä paitsi välillä, vaikka käytän voiteita. Olo on tullut aivan vastikään. Olisipa kiva päästää itsensä hetkeksi luonnontilaan - pääseehän siitä sitten toiseenkin suuntaan, jos joskus alkaa tuntua siltä.

Otin hormonikierukan pois, ja minulla on taas kuukautiset. Olen maailman ainoita naisia, joiden mielestä kuukautiset ovat ihan kiva asia. Jotenkin ilahdun siitä, että kehoni kulkee syklejään. Tuntuu hyvältä.

En ole oikein jaksanut lakata kynsiä pitkään aikaan. Haluan sitä paitsi pitää kynteni lyhyinä, tietokoneella on silloin helpompi kirjoittaa.

Välillä haluaisin olla vapaa.

Käytin Jodelia takavuosina. Olisi pitänyt lähteä sieltä heti kun ensimmäisen kerran huomasin, että se aiheuttaa todella paljon pahaa mieltä.

Muistan edelleen, miten mies kertoi Stockan hulluilla päivillä tajunneensa, miksi on edelleen sinkku. Syy oli, että niin moni nainen on nykyään ylipainoinen. Sitten hän kuvaili, millaisen inhoreaktion nämä naiset olivat hänessä aiheuttaneet.

Silloin päätin, etten mene treffimarkkinoille ennen kuin olen laihtunut. Lupaus piti.

Nyt juuri tuntuu, että vetäydyn rakkaudesta kokonaan, koska en jaksa arvioivia katseita. Jätän karvat ajamatta, annan juurikasvun tulla. Vedän kumisaappaat jalkaan, korkeat korot ovat alkaneet tympäistä. En pue kotona enää rintaliivejä.

En jaksa olla enää nainen, haluaisin olla ihminen.

Jodelissa miehiä reteästi asettamassa kauneusstandardeja. Mies ikääntyy kuin viini ja nainen niin kuin maito ja niin edelleen. En jaksaisi olla katseen alla, en halua olla esteettinen, haluan tehdä, nähdä ja tuntea.

Mikä määrä törkyä! Ajattelin kirjoittaa tähän esimerkkejä, mutta tulisi liian pitkä lista, annan olla.

Joku voi sanoa, että miehistä tuntuu pahalta, kun kirjoitan näin. Minustakin tuntuu pahalta, joskus tuntuu tosi pahalta.

Tietenkään ei tarvitse seurustella lihavan ihmisen kanssa, jos ei tahdo. Mutta minä en oikein jaksa enää välittää. En vaan enää jaksa.

Olisi se kai radikaalia. Vetäytyä kauneusihanteista. Olen niin väsynyt.

Haluan naisten pariin, naiset ymmärtävät.

Ehkä olisi pitänyt syödä se laskiaispulla.