Kävimme katsomassa asuntoa. Siellä oli kaksi makuuhuonetta, tilava olohuone, parveke, jolle mahtuisi kivat parvekekalusteet, juuri remontoitu kylpyhuone ja oma sauna. Tapetit kyllä repsottivat, mutta ne voisi vaihtaa. Olohuoneeseen saisi kaikki kirjahyllyt vierekkäin. Televisiota meillä ei ole. Kysyin, yhdistäisimmekö kirjamme, laittaisimmeko ne sekaisin vai erikseen. Hän sanoi yhdistäisimme.
Vanhat asukkaat olivat irrottaneet lamput, mutta eteisen halogeeni oli paikallaan. Seisoin sen valossa ja katselin ympärilleni. Olen valehdellut koko ajan.
En ole mukava ihminen, en ole hyvä, en ole sivistynyt enkä älykäs, en ole selviytyjä enkä voittaja enkä soturi, en kestä vastoinkäymisiä. Olen itsekin yllättynyt siitä, miten kauan kulissi on pysynyt yllä.
Nyt se joka tapauksessa rapistuu. Olen rikkonainen kuin makuuhuoneen tapetti. Raaputamme sen pian kokonaan pois.
Me otamme minun kahvinkeittimeni ja minun pyykkikoneeni, koska ne ovat uudempia. Häneltä otamme sängyn, sohvan ja sohvapöydän. Kysyin, mitä tapahtuu minun vanhalle, pitkänpitkälle räsymatolleni. Se on mummoni peruja. Me otamme sen sinne! Minäkin saan päättää asioita.
Kun eilen kädet täristen ravistin purkista bentsoja, vanha ajatus palasi mieleeni. Mitään ei voi enää tehdä. Minut on menetetty. Olen hävinnyt tämän taistelun. Olen pilalla.
Häpeä on ydinkokemus minussa. Minulla on huono itsetunto ja sitä minä häpeän. Infernaalisesti. Olen alkanut ajatella, että väkivalta ja häirintä ovat asioita, jotka pitää vain hyväksyä. Häpeä niistä on liian suuri, että jaksaisi hakea tukea. Jos jaksaa, ehkei uskota. Jos uskotaan, ei ehkä ole todisteita. Jos on todisteita, prosessi on niin raskas, että on mahdoton jaksaa sitä. Olen alkanut ajatella, että minun pitää vain löytää sisäisiä keinoja käsitellä näitä kokemuksia.
Haluaisin aukottoman ja vedenpitävän vastauksen siihen, miksi uhri on se, joka häpeää.
Enkä tietenkään haluaisi ajatella näin.
Kun syntymäpäiväpaketissani luki "olet rakkaani", tulin pelokkaaksi. Mihin hän on minussa rakastunut, ja milloin totuus paljastuu? Olen valehtelija. Olen kadunvarteen heitetty roska, jota ihmisten kengät tallovat. Milloin hän alkaa nähdä minut niin kuin muut näkevät?
Mitä enää voi tehdä?
Sairaus on minua vahvempi.
Vaatehuone pitää käydä läpi. Siellä on vanhoja vaatteita, joita en enää käytä, joiden olemassaoloa en edes muista. Pakkaan ne muovipusseihin ja vien Uffin laatikkoon.
Ja sen makuuhuoneen tapetin tilalle tulee uusi.
Sä tarviit sotilaan
joka saa sut voittamaan
Luulitko et mä oisin se?
Sä tarviit poliisii
joka ottaa rosvot kii
Sä tarviit ja sä ansaitset
Ja kun me tavataan öisin, mä kosken sua
kun en muuta voi, mut älä usko mua
Älä rakenna mun varaan elämää
Sä tuut rappukäytävään ja mä tahdon et sä jäät
Mut pliis oo järkevä ja pakene
Joskus aiemmin
mä uskoin unelmiin
ja kaulasuudelmiin
Mä uskoin ihmiseen
Se löi mut asvalttiin
ja enää oon vain tyhjä kuori
Joo, beibi lähde vielä kun oot nuori
Sä tarviit sankarii
joka ostaa kukkasii
sunnuntaisin keittiöön
joka vastaa viesteihin
tutustuu sun serkkuihin
eikä putoo mustaan tyhjiöön
Ja mä oon väärä sulle mut sitten kun
me nähdään jossain mä tarraudun
mun kynsillä kun selkänahkaan kii
Ja kipu hetkeks häviää
ja mä tahdon et sä jäät
mut mä tiedän et se ei voi olla niin
Joskus aiemmin
mä uskoin unelmiin
ja lemmenlauluihin
Mä uskoin ihmiseen
Se löi mut asvalttiin
Ja enää oon vain tyhjä kuori
Joo, beibi lähde vielä kun oot nuori
Mä oon vain helisevä vaski
Läpimärkä röökiaski
Maija Vilkkumaa: Sä tarviit paremman kuin mä
