Tuntuu pahalta ja väärältä sanoa tätä, mutta sairauksilla ja kuolemalla voi olla myös positiivisia vaikutuksia ihmisen elämässä.
En tietenkään ole onnellinen siitä, että äitini on tämän kuun alussa saanut rintasyöpädiagnoosin. Mieluummin olisin jatkanut elämääni niin kuin ennenkin, murehtien lähinnä sitä, näyttääkö perseeni tässä mekossa isolta. Tai sitä, sataako, kun me olemme menossa Ruissaloon. Saammeko parkkipaikkaa. Riittävätkö rahat.
Raha on vain rahaa. Syöpä voi tulla kenelle vaan.
Äidin kasvain leikataan ensi torstaina, minkä jälkeen hän aloittaa pitkät sädehoidot. Sairauden ennuste on hyvä, rintasyöpäpotilaista noin 90 prosenttia paranee ja on elossa viiden vuoden kuluttua diagnoosista.
Mutta toki se tieto järisytti. Tuntui, kuin minua olisi vedetty turpaan kirveellä. Maailmasta hävisivät totaalisesti värit. Sinä keskiviikkona menin heti sänkyyn, itkin enemmän kuin ikinä, ja sitten vedin pommin rauhoittavia ja menin nukkumaan. Seuraavana päivänä minun piti keskittyä jokaiseen askeleeseeni erikseen, jotta pystyin tekemään asioita. Lauantaina sen jälkeen oli äidin syntymäpäivä. Me ostimme paljon lahjoja, me istutimme omenapuun. Synttärilettuja syödessäni mietin, oliko elämä ollut aina näin ihanaa, mutta vain huolta vailla, vailla pelkoa siitä, että joku näistä rakkaista ihmisistä kuolee, ja ilman ymmärrystä siitä, etteivät tällaiset hetket ole itsestäänselvyys.
No miten tämä sitten liittyy mihinkään?
Jollain kummallisella tavalla äidin sairastuminen sysäsi arvot kohdilleen ja, jollain lailla, elämää eteenpäin.
Ei enää tuntunut tärkeältä, vaikka perseeni olisi ollut mekossa maailman isoin. Sade loppuu, tai ehkä me voimme ottaa sadetakit ja sateenvarjot, kukaan ei kuole. Parkkipaikan voi löytää kauempaakin.
Tajusin, että ihmissuhteet, sekä perhe että ystävät, ovat tärkeintä tässä maailmassa, niin se on, kaikki muu on toissijaista. Se tuntuu lässytykseltä, ainahan niistä perusarvoista lässytetään, mutta niin se on, niin se menee, ja sen tajuamiseen vaaditaan näköjään syöpädiagnoosi. Tietenkin, jos minulta olisi kysytty aiemmin, mikä on minulle tärkeintä, olisin vastannut, että perhe ja ystävät. Mutta asia kristallisoitui vasta nyt. Ja tältä se tuntuu.
Ja jännästi kristallisoitui sekin, ketkä ovat niitä ihmisiä, jotka haluan pitää jatkossa lähellä. Ja jotka, vittu, kannattaa pitää lähellä.
Kaikkia ei pidä, halua, ei kannata.
Siispä kaksi sai mennä.
Toinen oli melko yksinkertainen tapaus. Minä olin hänelle lähinnä paskaämpäri, johon hän tuuppaa sisältöä muttei koskaan ole kiinnostunut kuuntelemaan, mitä paskaämpärillä on sanottavaa, ei hyviä asioita eikä huonoja. Minusta on ihan ok olla paskaämpäri, koska jokainen meistä tarvitsee joskus jotakuta, joka vain kuuntelee ja on siinä, mutta on turhauttavaa, kun mitään muuta roolia minulla ei ole. Kyllästyin myös siihen, miten kyseinen ihminen haukkui minulle jatkuvasti yhteisiä tuttaviamme, ikään kuin minusta olisi tuntunut kivalta, kun hän sanoo yhteistä tuttuamme narsistiksi. Ei jaksa.
Toisellekin ystävälle olin paskaämpäri, mutta eri tavalla, ja juttu on visaisempi.
Olen kirjoittanut hänestä täällä ja täällä. Nämä kirjoitukset eivät anna koko kuvaa, koska on tapahtunut niin paljon asioita, joista en ole kirjoittanut. Jotkin ovat pieniä, mutta pienistä puroistakin syntyy suuri virta.
Tänään lounaalla luin Hesarista jutun henkisestä väkivallasta. Haastateltu terveydenhoitaja kertoi, miten henkinen väkivalta kasvaa pienistä ilkeistä huomautuksista suuremmiksi ja suuremmiksi, miten uhrilta lopulta viedään ympäriltä ilma, miten hän alkaa varoa itseään ja sanomisiaan. Lopulta uhri alkaa tuntea itsensä hulluksi. Siis tapahtuuko tämä oikeasti? Hän tuntee, että hänessä on jotain vikaa ja että on ansainnut tapahtuneen. Tekijä on siinä taitava, hän saa uhrin tuntemaan itsensä jotenkin vähän tyhmäksi, kuin tämä itse asiassa olisi ansainnut kaiken. Kun uhri hakee apua, hän on yleensä silloin jo aika huonossa kunnossa, koska ei ole tunnistanut henkistä väkivaltaa väkivallaksi ennen kuin kaikki on mennyt jo aika pitkälle.
Siksi tämäkin tilanne on ehtinyt jo näin pitkälle, niin pitkälle, että tarvittiin läheisen vakava sairastuminen, ennen kuin minulle valkeni, ettei näin voi jatkua. En tässä blogikirjoituksessa ruodi tämän enempää sitä, mitä tarkalleen on tapahtunut. Totean yksinkertaisesti, että minua on vähätelty, lytätty ja nimitelty jo pitkän aikaa, ja minä olen syystä ja toisesta kestänyt sitä. Kyse on henkisestä väkivallasta. Ja minun olisi pitänyt lähteä paljon aikaisemmin. Myönnän sen auliisti. Minun olisi pitänyt.
Mutta parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.
Minulle Hesarin haastatteleman naisen sanat toivat vähän lohtua. Karuahan se on, että uhrit hakevat apua ja tukea vasta, kun tilanne on kiristynyt äärimmilleen ja kun he ovat jo hermoromahduksen partaalla, mutta ainakaan en ole yksin, eikä minun tarvitse syyttää itseäni.
Sekavan tilanteesta tekee se, että hän on usein sanonut, miten minä olen hänelle hurjan tärkeä. Me olemme kuulemma "sydänystäviä", ja minä olen kuulemma hänen ainoa ystävänsä (miksiköhän). Hän on myös sanonut, etten koskaan voi hylätä häntä. Vielä vaikeampi juttu on siksi, että hän on vihjannut satuttavansa itseään, jos minä lähden. Siinä hän ikään kuin vierittää syyllisyyttä jo valmiiksi minun ylleni. Tiedä, että sinä olet vastuussa, jos jotain pahaa tapahtuu. Sellainen pistää mielen matalaksi. Lisäksi pelkään, että hän kostaa, esimerkiksi levittelemällä vanhoja viestejämme WhatsAppista.
Terapeuttini ja yhden sosionomituttuni mukaan ystävälläni on syömishäiriö. Se näkyy mm. siinä, ettei hän pysty näkemään itsessään mitään arvoa, ellei ole hyvännäköinen. Raskasta seuraa hänestä tekee se, ettei hän näe arvoa kenessäkään toisessakaan, joka ei ole kaunis ja laiha. Minä valitettavasti kuulun tähän ihmisryhmään, minä en ole kumpaakaan enkä tule koskaan olemaankaan. Apua on yritetty hakea, mutta kun toinen ei ota sitä vastaan, on vaikeaa pakottaa. Aika kädetön olo. Uskon, että toisten työntäminen alas viemäriin voi tuoda ihmiselle hetken helpotusta pahaan oloon, mutta pitemmän päälle sellainen käy raskaaksi ja vain myrkyttää mielen, mutta ihmisellä ei silti ole muita keinoja.
Mutta kyllähän minä tiedän.
On henkisen vallankäytön muoto sekä hokea, että olet minulle tärkeä etkä saa jättää minua, että solvata, lytätä, nimitellä, mitätöidä.
On ihmisen oma päätös, jos hän lähtöni jälkeen satuttaa itseään.
Jos hän haluaisi, että jään, hän toimisi toisin.
Yksi tuttava sanoi toiselle tuttavalle, joka on kokenut fyysistä parisuhdeväkivaltaa, seuraavanlaisesti: "Sä olet aikuinen ihminen. Sä saat lähteä, ja sä pärjäät kyllä."
Minä olen aikuinen ihminen. Minä saan lähteä, ja minä pärjään kyllä.
Ja elämä jatkuu.
Sä voit puhuu musta ihan mitä vaan
ja ihan kenelle vaan
Mä en pelkää enää mitään
en puheita
yksinäisyyttäkään
Oli mullakin tunteet
Oli mullakin sydän
ja se päättyy nyt tähän
Oli mullakin voimaa vaan vähän
Vesala: Ei pystyny hengittää
