Enää en voi hengittää, koska sinä veit minulta ilman

Miksi se ei vain lähde? 

Tätä kysymystä kysytään ihmisistä, jotka ovat väkivaltaisessa parisuhteessa. Että miksei se vaan. Miksi se ei vain lähde? Yksinkertaisesti. Miksi se ei vain lähde?

Moni haluaisi osata vastata tähän kysymykseen, mutta moni ei osaa. Jospa sitä tietäisi vastauksen?

Tästä aiheesta on kirja, sen nimi on Miksi se ei vain lähde. Kirja käsittelee parisuhdeväkivaltaa, mutta sen otsikko herättää silti ajatuksia laajemminkin.

Kirjoitin aiemmin kaverista, joka kommentoi ulkonäköäni ikävästi. Kirjoitin asiasta myös Facebookin vertaistukiryhmään. Sain vastauksen: "This is not friendship, this is abuse." Sana abuse on hirveän voimakas, joten en allekirjoita täysin tätä väitettä. Lausahdus sai minut silti mietteliääksi. Jos tämä ei ole ystävyyttä, mitä tämä on?

Minä kirjoitin Facebookin vertaistukiryhmään, ja minultakin kysyttiin, miksen minä vain lähde. En osannut vastata siihen, vaikka sisimmässäni tiedän, että ihmissuhteet ovat monimutkaisia juttuja, että ne eivät yleensä ole yksinomaan hyviä tai pahoja, vaan monissa, niissäkin, joissa on paljon pahaa, on myös paljon hyvää, niin on tässäkin.

Meillä on yhteinen historia ja paljon yhteistä historioissamme. Tiedämme toisistamme sitä ja tätä, ehkä vähän liikaakin kumpainenkin. Olemme itkeneet yhdessä ja halanneet porttikongissa. Hän on lukenut kirjojani ja ollut tukena niiden kirjoittamisessa. Hän on ainut, jolle olen kertonut maniasekoiluistani, koska hän on ainut, johon luotan. Ja minä olen se, jolle hän on kertonut menneisyydestään ja synkistä ajatuksistaan, ehkä hän on kertonut minulle enemmän kuin puolisolleen, joistain asioista ainakin. En halua heittää sitä kaikkea menemään.

Siksi minä en vain lähde. Se ei lähde siksi.

Se ei ole vain lähtemistä, muutenkaan. Se on monien lankojen katkaisemista. Se tarkoittaa usein muidenkin ihmissuhteiden poikkaisemista. Se tarkoittaa sitä, että toinen muuttuu läheisestä ihmisestä muistoksi. Se tarkoittaa, että elämästä katoaa joku, jonka kanssa on ollut paljon hyvää. Jokaisella ihmissuhteella on alku. Usein alku on hyvä, jos se johtaa ihmissuhteen jatkumiseen. Keskikohtakin on usein hyvä. Loppu saattaa olla kauhea. Se on kauhea nyt.

Se ei lähde siksikään, että siltä on riistetty omanarvontunto. Väkivalta satuttaa ja vetää matalaksi. Se tekee heikoksi. Se vaurioittaa itsetuntoa.

Toinen kysymys, johon olen joutunut vastaamaan, kuuluu näin: Mikset sinä puolustautunut mitenkään?

Olen kyllästynyt tähän kysymykseen siitäkin huolimatta, että se on edelleen relevantti. Enkä edelleenkään osaa vastata siihen edes kuuden terapiavuoden jälkeen, mutta nyt minulla on valistunut arvaus, sillä minä jouduin vastaamaan niille ihmisille siinä ryhmässä. 

Siis: Miksi sinä et puolustanut itseäsi?

En puolustanut itseäni, koska minua ei ole lapsena kasvatettu puolustamaan itseäni. Kun minua on lyöty hiekkalaatikolla, minulle on opetettu kärsivällisyyttä ja anteeksiantoa. Kun minua on lyöty koulussa, minun on käsketty ymmärtää tekijöitä. Kun minua on solvattu erinäisillä rumilla sanoilla, minulle on selitetty, ettei se sanoja kuitenkaan ymmärrä. Kun minä olen kohonnut vastaan parisuhteessa, jossa en jaksanut aina harrastaa seksiä kun toinen olisi halunnut, minut on haukuttu itsekkääksi ja toisia ajattelemattomaksi. Kun minä olen aiemmin tässä ystävyyssuhteessa sanonut, ettei minusta tunnu kivalta minun ulkonäköni kommentointi, minulle on sanottu, että mutta kun näin sen vain on mentävä.

Sitten olen jäätynyt. Tämän kaiken jälkeen minun olisi pitänyt puolustaa itseäni edelleen, mutta minä olen vain jäätynyt. Antanut niiden lyödä, antanut niiden solvata, antanut niiden käyttää kehoani mihin huvittaa, ja lopuksi pyytänyt anteeksi.

Minun äitini on samanlainen. Tämän suvun naiset ovat. Antavat toisten kävellä itsensä yli, antavat toisten päättää. 

Yritän muuttua, minä todella yritän. Se alkaa pienestä. Kiellän naista ohittamasta minua kassa jonossa. Hiljennän luokassa meuhkaavan oppilaan. Totean rasistisuuksia laukovalle kaverilleni, että tuo on kamalaa paskaa. Kaikki nämä ovat tapahtuneet tällä viikolla. Näin minä olen tehnyt. Minä olen yrittänyt, ainakin. 

Nyt minä seison taas tässä pisteessä, jossa lähtö on lähellä. Poltan aina sillat takanani, en voi muuta, en osaa muuta. Näin tässä käy taas. Minä lopetan ihmissuhteita, koska minä en osaa muuta. Minä valitsen joko hyvän ihmissuhteen tai sen ihmissuhteen lopun. Välimuotoja ei ole. Toivoisin, että olisi. Että osaisin ottaa paikkani ihmissuhteessa, kieltäytyä huonosta kohtelusta mutta pystyä antamaan anteeksi. En kieltäydy, enkä pysty. Minä poltan sillat takanani, niin minä aina teen.

Haluan jäädä, minä todella haluan.

Mutta ehkä minä en pysty.

Enää en voi hengittää, koska sinä veit minulta ilman.

I don't know where to begin,

you made me feel so dead in my own skin

You stretched me paper thin

You knew I'd always give in

You pushed me to the brink

You knocked me down or so you think

I played the game

is what the man in the mask would say

Who's the man behind the mask?

You wore it well you had me fooled

till the last laugh

Were you faking every day?

Now I can't breathe because you too my air away

Ivy & Gold: Behind the Mask

Oli mullakin tunteet

Kuumetta lähes 40 astetta, nielurisat aivan tulehtuneet, puhe puuromaista, täysi ruokahalun ja näläntunteen kato, yksimistä, limaisuutta. Nielin juuri sairaanhoitajan antaman kuusisataisen Buranan ja istun YTHS:llä hoitajan huoneessa, kun hoitaja soittaa minulle taksin, jotta pääsen päivystykseen. Päivystykseen YTHS:ltä on matkaa puolitoista kilometriä, mutta olen hoitajan mukaan sellaisessa kunnossa, etten voi sitä kävellä.

Burana vaikuttaa, saan voimaa ja alan päivystyksessä lääkäriä odottaessani tekstailla. Tekstaan poikaystävälle, kavereille, perheelle, kerron missä kunnossa olen. Kerron oireeni. Kaikki ovat huolissaan.

Sitten paras ystävä vastaa: "Hienoa, ettet ole syönyt. Siinä hyvä alku sun laihikselle."

Vastaan: "Voi jeesus."

Hän: "Ei se, miltä tuntuu, vaan se, miltä näyttää."

Kuumemittari näytti hetki sitten 39,8. Minua pyörryttää ja huimaa ja tuntuu, että tarvitsen jostakin tukea. Siinä hyvä alku sun laihikselle. Hyvä ettet ole syönyt. Niin, ynnään: kolmen päivän aikana olen syönyt hiukan jukurttia ja muutaman luumun. Muu ei ole mennyt alas.

Kävin pari viikkoa sitten terveydenhoitajalla, jonka kanssa tsekattiin fyysinen terveyteni sekä myös se, mikä on tilanne Ketipinorin aiheuttaman painonnousun suhteen. Olen laihtunut kymmenen kiloa ja painoindeksi on 26. Normaali on alle 25. Olin onnellinen ja ylpeä itsestäni, ja Ketipinor-kuuria päätettiin jatkaa, koska sivuvaikutukset eivät ole kohtuuttomat. Kotiin lähdin kevein askelin ja mielin. Tuntui, kuin olisin saanut synninpäästön.

Päivystyksessä nielurisani todetaan pahasti tulehtuneiksi, minulta otetaan nieluviljely; minulla on streptokokki. Noudan antibiootit ja alan parissa päivässä voida paremmin - fyysisesti. Henkisesti olen paskana.

Siinä hyvä alku sun laihikselle.

Minun siis pitää laihduttaa, vieläkin, merkittävästi, vaikka painoindeksini - joka lääkärien mukaan on kyseenalainen - on ihan ok.

Enkö sitten halua laihtua?

Haluan. Haluan sitä enemmän kuin muuta. Haluan laihtua, koska sitten minua ei enää kiusattaisi. En saisi netissä ilkeitä kommentteja, eivätkä kiusaajani, joihin joskus törmään, tuijottaisi voitonriemuisesti, en tuntisi enää pistoja sydämessäni, kun puhutaan lihavuuden vaaroista, en voisi vaatekaupoissa pahoin ja voisin mennä taas uimahalliin. 

Mutta en jaksa laihduttaa.

Minä taistelen päivittäin skitsoaffektiivista häiriötä ja pakko-oireita vastaan. Ei siinä mitään, osaan jo taistella, ja minä olen voitolla. Kiitos lääkkeet, kiitos maailma, kiitos elämä. Mutta on muitakin syitä. Minulla on ystäviä. On harrastuksia. On koulu, on työkin nykyään, kerron siitä ehkä lisää myöhemmin. On kirjat ja on syksy ja gradu ja on kaikki sellainen. En minä jaksa laihduttaa. Minä haluan keskittyä aivan muihin asioihin enkä vahdata painoa häiriöön asti. En jaksa enkä tahdo. Minulla ei ole voimaa, eikä minulla ole aikaa. Minä haluan elää ja sillä selvä. Minä haluan elää, ja sillä selvä!

En halua tuijottaa digivaa'an numeronäyttöön, en enää, en enää, en enää.

Minua ei tarvitse hyväksyä tämän painoisena, mutta minua voi silti kunnioittaa.

Siinä hyvä alku sun laihikselle. Siinäpä hyvä alku. Kuumemittari näytti 39,8 ja minä istuin päivystyksessä. Siinä hyvä alku sun laihikselle.

Eikä se ollut ensimmäinen kerta, ei suinkaan. Se oli ties kuinka mones kerta. Viimeksikin kiva ilta päättyi siihen, kun kaveri yhtäkkiä kysyi, paljonko painan. Tuosta noin vain. Jutellessani lääkkeiden sivuvaikutuksista hän totesi jotakuinkin niin, että susta itsestä on kiinni, paljonko sitä paskaa sä tunget suusta alas. Baarissa hän sanoi, että minulla on isot allit. WhatsAppissa hän lähettelee linkkejä siihen, mitä saa syödä ja mitä ei. Saan mulkaisuja ja silmien muljautteluja, kun nousen tuolista ylös tai istun alas. Liikuntani määrästä puhutaan. Laihduttamisesta on puhuttu ties jo kuinka pitkään. Minun laihduttamisestani, laihtumisestani.

Joka kerta, kun tapaamme, minä jännitän, mitä hän tällä kertaa sanoo minusta ja minun epäonnistumisestani.

Kaikki kommentit ovat ilkeämielisiä, ja silti minä kuulen sitä, että varmaan kaveri on huolissaan. Näin sanoivat ihmiset Facebook-ryhmässä ja näin sanoi thank-god-entinen terapeutti. Vaikka minusta puhuttiin kuinka ilkeästi, minulle sanottiin, että minusta ollaan vain huolissaan.

Mutta mitä minun painoni kuuluu yhtään kenellekään?

Ja pitääkö minusta sitten olla huolissaan? Pitää toki, jos olen päivystyksessä miltei 40 asteen kuumeessa. Ja pitää, koska sairastan vaikeaa mielenterveyden häiriötä ja toisinaan tunnen itsetuhoisia oloja. Ja pitää, koska olen sairastanut syömishäiriön. Mutta ei painoni takia. Eikä se kuulu kenellekään, se paino, ei kuulu, ehkä lääkärille, mutta lääkärinikin sanoi viime viikolla, että hyvä homma ja Ketipinoria voidaan jatkaa, vaikka se välillisesti ja väliaikaisesti nostikin painoa.

Siinä hyvä alku sun laihikselle. Streptokokki, nielurisatulehdus, korkea kuume, siinä hyvä alku sun laihikselle.

Olen epäonnistunut niin kauan kuin painoindeksini on tämä tai yli. Olen epäonnistunut. Olen epäonnistunut ja minun on tunnettava siitä häpeää, pyydettävä anteeksi, pyrittävä parempaan.

Kaverilla on itsellään ongelmia. Se on selvä. Olemme lähipiirin kanssa yrittäneet saada häntä lääkäriin jo pitkään, mutta hän ei suostu. Masennus, itsetuhoisuutta, ehkä syömishäiriö. Hän katsoo maailmaa ulkonäköstandardien läpi. Jos et ole laiha, et ole mitään. Minun pitäisi ehkä ymmärtää, mutta minä en jaksa. Kännissä hän sanoi kerran: "Mä puhun muista niin pahasti, koska vihaan itseäni niin paljon." Se selittää kaiken. Mutta se ei oikeuta tähän.

Ja hän sanoi: "Ei se, miltä tuntuu, vaan se, miltä näyttää." Kaikki riippuu siitä miltä näyttää, kaikki liittyy siihen. Millään eikä kellään ole arvoa, ennen kuin hän näyttää riittävän hyvältä. Sillä ei ole väliä, että minä kärsin. Minä kärsin.

Ja hän kärsii. Sekin on selvä juttu. Minä toivon, ettei hän kärsisi. Mutta hän ei ota apua vastaan, enkä minä jaksa sitä tuputtaa.

Nyt saan huolestuneita viestejä, joihin en vastaa. Mikä lämpötila, mikä olo, mee sitten taas päivystykseen jos lämpö vielä nousee. Kaikki tuntuu teennäiseltä. Antibiootit auttavat, voin nyt hyvin, mutten vastaa silti. Olen lapsellinen. En jaksa vastata. En tiedä, mitä sanoisin. En halua sanoa mitään.

Voisin tietysti sanoa, että kommentit loukkaavat, mutta vastaus olisi tätä luokkaa: "Ethän sä ole ok noin." Ja: "Mutta mähän olen oikeassa sun painosta." Enkä kestä kuulla sitä. Minä haluan elää. Minä haluan elää enkä tuijottaa vaa'an lukemaa. Niin kuin silloin. En halua tuijottaa vaa'an lukemaa ja arvioida omanarvontuntoani suhteessa siihen numeroon, joka ruudulle piirtyy. En enää. En enää.

Voisin tietysti sanoa, että kommentit loukkaavat. Aion sen sijaan sanoa, että me emme juo viiniä täällä perjantaina niin kuin suunnittelimme. Aion mennä ulos yhden toisen kaverin kanssa, joka ei kommentoi ulkonäköäni, ja unohtaa tämän kaiken hetkeksi. Menen muualle, kunnes jaksan taas tulla esiin ja kohdata sen tosiasian, etten ole hänelle riittävän hyvä.

En osaa hylätä häntä. On liikaa hyvää. Liian paljon hyviä keskusteluja, liikaa yhteisiä muistoja, tiedämme toisistamme niin paljon. En osaa vain kävellä pois ja sanoa, että haista vittu. Minä menen hetkeksi vain pois. Sitten tulen takaisin, ja ehkä sitten osaan sanoa ei. Tämä ei käy, minä olen epäonnistunut, mutta älä hiero sitä minun naamaani.

En jaksa. En jaksa. En jaksa enää.

Oli mullakin tunteet. Oli mullakin sydän.

Ja se päättyy nyt tähän.

Oli mullakin tunteet

Oli mullakin sydän

ja se päättyy nyt tähän

Oli mullakin voimaa vaan vähän

Mä en oo näkymätön

Mä oon hengissä vielä

Mun on pakko lähtee

Sun lähellä ei vaan pystyny hengittää

Vesala: Ei pystyny hengittää