Juuri nyt tekisi mieli mennä pois.
Lukita ovi, sulkea ikkunat, sytytellä kynttilöitä ja olla yksin, olla poissa kaikkialta. Olla jopa vastaamatta viesteihin. Keskittyä lukemiseen, keskittyä elokuviin, ehkä kirjoittamiseen. Nukkua, vain nukkua.
Niin tapahtuu aina silloin tällöin. Paitsi että vetäydyn kaikkialta, olen toisinaan myös kylmä ja kalsea. En ehkä ilkeä, mutta kylmä, enkä jaksa huomioida toisten tarpeita samaan tapaan kuin toisina kertoina. En halua, että minua halataan. En halua, että minua säälitään. En halua, että minun lähelleni tullaan, enkä halua olla se alati huolehtiva ja kiva tyttö, joka olen enimmän aikaa. En jaksa kantaa toisten taakkoja. Vaikka toiset ovat kivoja, toiset tahtovat hyvää, niin silti.
Johtuuko se masennuksesta? En tiedä. Ehkä se johtuu. Se on niin kausittaista: joskus vain haluan olla yksin, loputtoman yksin. Minulla ei ole voimia sosiaaliseen kanssakäymiseen. Niin kännykkä saa kilahdella viestejä yöpöydälläni, enkä jaksa vastata niihin, jaksanko edes lukea. Kahvipöydässä, jos sinne siunaannun, olen hiljaa ja vastaan vain, kun minulta kysytään. En tahdo osallistua keskusteluun.
Ystävyyssuhteita on mennyt pilalle sen takia. Se on ymmärrettävää. Minun ei ehkä pitäisi muodostaa suhteita, jotka vaativat jatkuvaa alttiina oloa. Mutta olen saanut myös ystäviä, jotka ymmärtävät minua ja jättävät toisinaan rauhaan, sitten ottavat taas takaisin syleilyynsä, kun minä jaksan palata.
Unohdan usein muutenkin vastata viesteihin. Olen kammottava. En vain aina jaksa olla sosiaalinen. Tarvitsen oman tilan, joka toisinaan on iso mutta tiivis. Turvaväli, turvaväli. Antakaa minun olla ihan yksin.
Sitten minä kömmin esiin masennuskolostani ja säteilen iloisesti. Pyydän kahville, kuuntelen murheet, silitän käsivartta. Nauran ja nauratan kaikkia jutuillani. Sellainen minä olen, kausi-ihminen.
Elämä skitsoaffektiivisen häiriön kanssa voi joskus olla vuoristorataa niin kuin elämä kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa. Se kaikki tapahtui minulle marraskuussa. Olin yltiösosiaalinen, juttelin tuntemattomille, olin holtiton. Sitten iski häpeä, ja lukittauduin kirjojen kanssa kotiin. En kestänyt kohdata ketään. En ole nyt masentunut, mutta olen häpeissäni ja tarvitsen rauhan, jonka aikana kokoan taas itseni.
En halua, että se toistuu enää. Että minä saatan itseni ongelmiin. Haluan olla rauhassa, ihan rauhassa, ja elää tavallista elämää.
