Seison Tähtitorninmäellä. Täältä matkani alkoi.
Tähtitorninmäki! Täältä näkyy koko kaupunki!
Koko Turku, jossa minä olen asunut kuusi ja puoli vuotta. Muutin tänne opiskelemaan 19-vuotiaana tyttösenä. Silloin elämä oli juuri alkamassa ja ajattelin, että pääsen pakoon sisämaata, sitä pientä varsinaissuomalaista kaupunkia, jossa minut melkein ajettiin itsemurhaan. Pian, kun olin ensin pettynyt rakkaudessa ja sitten sotkenut ystävyyssuhteeni, huomasin kuitenkin, että uusi elämä oli pettänyt minut. Se ei ollut upouusi, eikä edes uusi vuosikymmen ollut pelastus. Minä olin edelleen se sama heikko tyttö, joka pelkäsi henkensä edestä varsinaissuomalaisen pikkukoulun käytävällä.
Nyt ajattelen, että jos romahdus ei olisi tapahtunut ensimmäisen täällä vietetyn vuoden jälkeen, se olisi tapahtunut sitten myöhemmin. Ihme, ettei tapahtunut ennemmin, mutta ainakaan se ei tapahtunut myöhemmin.
Tätä blogia olen kirjoittanut jo neljä vuotta. Se alkoi ajatuksesta, että puran elämäni pikkuhiljaa blogin julkaisuihin, erittelen, mikä kaikki on saanut minut siihen äärimmäiseen tilaan, jossa minä silloin olin. Blogin oli myös ehdoton tarkoitus olla parantumisblogi, jollainen siitä tavallaan tulikin: halusin kirjoittaa siitä, miten nyt olen koskettanut pohjaa, mutta kapuan hitaasti taas ylöspäin. Tämä toteutui. Mutta kun vuosina 2015 ja 2016 kirjoitin, miten olen voittanut masennuksen ja elän tästä lähtien onnellista täydellistä elämää, en vielä tiennyt, ettei parantuminen ensinnäkään ole suoraviivainen tie, eikä se varsinkaan ole pelkkä päämäärä, jonka toteuduttua sairaus ei koskaan enää toistu.
Koska se toistui. Vielä pahempana, se toistui. Paniikki, pakko-oireet, masennus, syömishäiriö, kaikki ne toistuivat. Kolme ja puoli vuotta blogin aloittamisesta minä istuin psykiatrin sohvalla itku kurkussa enkä tajunnut enää mistään mitään. Voiko tämä olla minun elämäni?
Niin kovin minä juhlin tässä blogissa toivoa, optimismia, uskoa ikuisesti parempaan, ja siinä minä itkin psykiatrin tuolilla: minä en jaksa enää elää. Välillä kipu oli niin rajua, että olisin ihan hyvillä mielin voinut kuolla siihen paikkaan.
Mitä tapahtui? kaikki kysyvät minulta. Uudet terapeuttini, tukihenkilöni, psykiatrini. Mitä tapahtui?
Niin. Minäkään en tiedä, mitä tapahtui. Minä olin onnellisimmillani: minä pääsin unelmieni opiskelupaikkaan ja minä tapasin unelmieni miehen. Ehkä ne sen tosiaan laukaisivat. Toki loppui myös terapia, ja lääkkeitäni muuteltiin ilman kunnollista kontrollia. Jäin yksin.
Mutta että unelmien opiskelupaikka, unelmien mies? Eivätkö ne ole hyviä asioita? Silti minä istuin järjettömän paniikin vallassa koulun vessassa yhtenä tiistaina ja odotin, että Alprox vaikuttaa.
Kolmesti viimeisen vuoden sisällä minä olen ollut tilassa, jossa olen hukannut todellisuudentajuni. Tila ei ole ollut psykoosi, mutta ei kaukana siitä. Yhden kerran päädyin psykiatrian päivystykseen ja jouduin muutamaksi päiväksi osastolle. Ja sekin oli epätodellista, kaikkihan oli ollut niin hyvin, ja nyt minä olen akuuttipsykiatrian osastolla. Minä en tunnistanut sitä naista, joka siellä istui.
Kerran olen oksentanut paniikkikohtauksen vallassa. En halua vähätellä tyttöä lääkärin vastaanotolla vuonna 2013, mutta ne paniikkikohtaukset, joita silloin koin, alkoivat vuonna 2017 tuhatkertaisina.
Samoin uudelleen alkoi syömishäiriöni. Minähän en enää oksenna - olen tehnyt sen lupauksen ja se on tasan yhtä kertaa lukuun ottamatta pitänyt aina vuodesta 2012 asti. Mutta aloin paastota. Paasto sujui pitkään hyvin ja laihduin useita kiloja. Lopulta ruumiin nälkä kävi liian suureksi, ja minä aloin jälleen ahmia. Ahmin syntisiä herkkuja: vehnäsämpylöitä, juustoa, hummusta. Joskus jäätelöä ja keksejä. Niin paino alkoi taas nousta, vaikka pidin itseäni paastossa pitkiä aikoja.
Minä epäonnistuin. Minä tahdoin kirjoittaa blogia, joka kannustaa muita paranemaan. Ja siinä minä onnistuin; sain useita kommentteja, joissa kerrottiin, miten olen auttanut monia eteenpäin, miten olen kirjoittanut kuin heidän elämästään, miten olen saanut heidät tajuamaan asioita. Ja nyt minä olen siinä pisteessä, että kaiken kehopositiivisuuden jälkeen minä vihaan itseäni ja laihdutan ja ahmin, ja kaiken itsensä rakastamiseen tähtäävän puheen jälkeen minä olen silti käyttänyt veistä itseeni. Minä aloin uskoa asioihin, jotka eivät ole totta. Minä aloin nähdä harhoja.
Lääkäri kirjoitti puoli vuotta sairauslomaa.
Minä sairastuin uudelleen, minä sairastuin pahemmin. Ja miksi? Minä en tiedä. Minä vain sairastuin.
Minä arvelin, että te ansaitsette tietää. Te, jotka olette seuranneet minua alusta asti ja seuraatte edelleen. Te ansaitsette tietää.
Minä kiipeän jälleen Tähtitorninmäelle. Täältä kaikki alkoi. Täältä kaikki alkaa taas.
Lisää kirjoituksia sairaudesta blogissa Let Me Go, linkki sivupalkissa.
