En pysty kirjoittamaan.

Luen vanhoja tekstejäni ja mietin, olenko minä oikeasti kirjoittanut ne. Vaikka blogitekstitkin ovat vain harrastelua enkä näe niiden eteen yhtä paljon vaivaa kuin proosani eteen, monet niistä ovat yllättävän koherentteja ja niissä on jopa ajatuksia. Se on hämmentävää.

Mutta nyt tekstiä ei tule, ei proosaa, ei blogitekstejä, eikä edes yksityisiä päiväkirjamerkintöjä. WhatsAppissakaan en jaksa kirjoittaa kenellekään. Olen aloittanut kymmeniä blogitekstejä, jotka odottavat viimeistelyään. Olen kirjoittanut menettämisen pelosta ja siitä, miten väkivalta ei koskaan lopu vaikka olisikin ehkä loppunut, koska jälkipuinti on vielä pidempi. Olen kirjoittanut yhdestä päättyneestä ihmissuhteesta ja toisesta alkaneesta. Mutta kaikki on liian toteavaa, missään ei ole syvyyttä, ajatukset ovat latteita eivätkä kovin kiinnostavia. En pysty tähän.

Minä olen niin tyhjä ja tuijotan seiniä enkä ajattele enää mitään. Vihaan itseäni. Ja on kaunein kesä. En enää tiedä mikä on hätänä. Lääkitykseni on vaihdettu, Cipralex Brintellixiin ja Mirtazapin Ketipinoriin. Nekö minut ovat pilanneet. Siitäkin voisin kirjoittaa, mielialalääkkeistä ja niiden tarpeellisuudesta. Mutta en pysty.

Elossa ollaan, enemmän tai vähemmän. Mutta kirjoittamaan en pysty.