En olisi koskaan halunnut kirjoittaa mitään tällaista, mitä nyt kirjoitan.
Kaikki vaatteet hiertävät päällä, uudetkin. Heitin konmaripäissäni vaatekaapista pois kaiken mikä ei enää tuota iloa, puolet sai lähteä, mutta nyt inhoan jo vanhaakin. Vaatteet ovat nukkaisia, nuhjuisia ja nukkavieruja, istuvat huonosti ja tuntuvat epämukavilta. Kaikki tuntuu epämukavalta. Tukan leikkasin syksyllä ja tuntuu kuin eläisin välitilassa odottamassa, että se kasvaa takaisin ja olen taas oma itseni. Hormonit ovat sekaisin ja naama täynnä finnejä, iho kuivuu pakkasessa, ja jos jaksan ajaa ihokarvat, viillän halvoilla Lidlin höylillä haavoja ihon täyteen. Meikata jaksan vain vaivoin. Pipo sähköistää hiukset.
On kuin koko ajan olisi kuukautiset. Likainen, tahmainen, niljainen olo, hikinen, kankea, väsynyt, epämiellyttävä.
Lääkityksen aloittamisen jälkeen painoa on tullut noin kymmenen kiloa. Siihen on pakko totutella, sillä paino ei ole näköjään lähdössä mihinkään, vaikka olen luopunut sokerista, vehnästä ja perunasta. Yritän jaksaa käydä jumpissa, mutta menestys on vaihtelevaa. Ja jos menen jumppaan, olen jumpan jälkeen niin nälkäinen, että on pakko syödä melko iso ateria, jotta pystyn nukkumaan.
Useimmiten pehmeät reidet, leveä lantio tai pyöreä vatsa eivät häiritse. Mutta joskus häiritsevät. Nyt viime aikoina varsinkin, kun on alkanut tuntua, etteivät mitkään vaatteet sovi. Ihan vanhimmista vaatteista olen lihonut ulos, mutta ihan uusimmista laihtunut pois. Housut joko kiristävät tai roikkuvat.
Lisäksi perustelen aina, kun kysytään. Että kun ne lääkkeet. Usein perustelen, vaikka ei kysyttäisikään. Harvemmin edes huomataan, että kas, olet lihonut. Ainakaan ei sanota ääneen. Silti tunnen olevani velassa: ymmärtäkää nyt, ettei tämä ollut minun oma valintani! Ilman lääkkeitä en kuitenkaan pärjää, se nyt on ihan selvä asia. En halua enää toista samanlaista syksyä kuin viime syksy, jona en enää päässyt sängystä ylös.
Olen järkyttyneenä muistellut aikoja joskus ennen kahtakymmentä ikävuotta, kun lounaaksi saatoin syödä yhden tomaatin ja illalla nälän riitti taltuttamaan jukurtti. Enää sellainen ei riitä mihinkään. Mihin ne ajat ovat kadonneet, ja mikä on muuttunut, paitsi se, että syön nykyisin lääkitystä?
Muistan, miten syksyllä 2012 seisoin Jaakon kanssa keskellä kauppatoria suutelemassa, kello oli kaksi yöllä, ja hän työnsi kädet taskuihinsa. Sieltä löytyi tomaatin punnituslappu, tomaatti, 52 senttiä, siinä luki. Hän liimasi lapun punaiseen takkiini ja sanoi minua tomaatiksi, koska käytän aina punaista. Se oli hassu, koskettava hetki, yksi niistä parhaista.
Olin käynyt nopeasti ennen koulua ostamassa tomaatin evääksi ruokakaupasta ja työntänyt punnitustarran taskuun. Mikä on eri tavalla, kun pärjäsin silloin koulupäivän pelkällä tomaatilla? Nykyään syön ihan hirveästi. Toisekseen en enää tule täyteen hedelmistä ja jukurtista, vaan tarvitsen hiilihydraatteja, kuten ruisleipää tai kaurapuuroa. Toiset syövät aamupalaksi maustamattoman maitorahkan ehkä marjoilla, ja jaksavat sillä lounaaseen. Minä en saa maitorahkaa alas, se on kamalan paksua ja kamalan makuista ja tönkköistä ja ällöttävää, yritän höystää sitä, ja silti ei onnistu.
Nälkäisenä en toisaalta jaksa. Tulen kiukkuiseksi ja voimattomaksi. Minulla ei ole määrättömästi energiaa niin kuin joillain on. Nälkääkin on kahdenlaista: on sitä, joka tuntuu kehossa, ja sitä, joka tuntuu aivoissa. Se nälkä joka tuntuu kehossa on keveää, kipeää nälkää, joka tietyssä mielentilassa lähenee nautintoa. Mutta se nälkä, joka tuntuu aivoissa, repii keskittymiskyvyn kappaleiksi ja saa kaatumaan, luovuttamaan. Se on nujertavaa, tappavaa nälkää, jonka edessä minä nöyrryn saman tien.
Minulla ei ole enää aavistustakaan, mikä on oikea määrä ruokaa. Toisaalta yksi tomaatti lounaaksi tuntuu kamalan vähältä, kun ottaa huomioon, että tomaatti on melkein pelkkää vettä. Toisaalta syön nyt epäilemättä liikaa, sillä onhan paino noussut ja pysyykin ylhäällä - huolimatta siitä, että jätin pois ruoka-aineet, joita eniten kauhistellaan. Mikä on oikein, mikä on kohtuullista?
On niin väsyttävää inhota itseään, ihan kuin elämässä ei olisi muitakin suruja. Tunnen itseni sitä paitsi niin pinnalliseksi. Olen päättänyt, ettei tällaisilla asioilla pidä olla väliä, ja sitten on, kuitenkin.
Pelkään jotenkin sitäkin, että lukijat nyt pettyvät minuun. Kirjoitan paljon siitä, miten ulkonäkö tai ulkonäköangsti ei saa rajoittaa elämää, mutta nyt sorrun sellaiseen itse. Niin meistä vahvimmatkin kai joskus nujertuvat. Hirveän syvällisiä ja "syvällisiä" ajatuksia tämäkin blogi täynnä, ja silti minä seison peilin edessä puristelemassa persettäni. Ja sitten vielä se, että tästä yrittää tehdä jotain tragediaa! Vaikka kai traagisinta on se, että tuhannet ja taas tuhannet minun kaltaiseni naiset puristelevat perseitään peilin edessä ja toivovat näyttävänsä joltain toiselta.
Antakaa minulle anteeksi.
Tietysti pitäisi vain ajatella, että mitä sitten. Mitä sitten vaikka painoa olisi nyt tämän verran tai entä jos olisi kymmenen kiloa enemmän ja entä jos olisi kymmenen kiloa vähemmän, niin että mitä sitten. Miten elämä muuttuisi? Mutta tunne on tunne, ja se on kokonaisvaltainen, kaikenkattava, se säteilee ihan kaikkeen mitä teen.
Kyllä minä tiedän, ettei sillä ole väliä! Että jos joku huomauttaa painonnoususta, niin hän on ilkeämielinen idiootti! Että minun elämäni ei juuri muuttuisi, vaikka painoni olisi eri! Että minun ei kannata hankkia itselleni lisää ongelmia! Että laihtumista tärkeämpää on olla onnellinen! Että masennuksen välttäminen on laitettava prioriteetiksi! Kyllä minä tiedän! Mutta kuinka minä voin elää sen mantran mukaan, kun koko maailma on minua vastaan!
Eilen kävin uimahallissa naisten vuorolla. Uimahallissa näkee jos jonkinlaista kerta kaikkisen kaunista kehoa. En koskaan ajattele uimahallissa kenestäkään, että he näyttävät rumilta. Edes vatsan poikki kulkevat leikkausarvet eivät näytä kauheilta; ne näyttävät vain elämän jäljeltä, oikeastaan sikäli kauniilta, vaikka saattavat olla kantajalleen iso taakka. Mutta miksi on niin vaikeaa hyväksyä itsessään sitä, mitä pitää muissa niin kauniina? Minun pitäisi käydä uimahallissa useammin.
Vaakakapina on ehkä paras asia tässä vuodessa. Se julistaa: Lopeta laihdutus ja aloita elämä. Juuri niin minäkin tahtoisin tehdä. En jaksa laihduttaa, koska on muuta tekemistä. Ja pitäisi olla kiltti itselleen niin kuin on kiltti kaikille muillekin, ja niin edelleen. Mutta kuinka voisin olla, kun koko maailma huutaa itsekästä laiskaa paskaa korvissani ja pääni sisällä. Kuinka voisin? Olen niin pettynyt itseeni, kun en pysty, en pysty tähän, en pysty rakastamaan elämää kun en pysty rakastamaan itseäni. Ja Vaakakapina julistaa, ettei onnellisuus ole kiinni koosta. Eikä se olekaan. Mutta minä en tahdo olla tällainen. Minä tahdon olla kokonaan toisenlainen. Ihan kokonaan toisenlainen.
Haaveilen elämästä, jossa kehoni vain olisi olematta tiellä. Haaveilen siitä, miten jonain päivänä voisin yhdistyä, olla vain yksi ihminen, eikä keho, joka on toinen osa, ja mieli, joka on toinen ja joka koko ajan vahtii ja sättii kehoa. Haluaisin elää vapaana omasta kehostani, tehdä asioita joista nautin olematta kehostani samalla yhtään mitään mieltä - pahaa sen paremmin kuin hyvääkään. En halua enää hetkiä, joina puristelen persettäni tyytymättömänä. Mutta en tahdo myöskään hetkiä, joina ajattelen, että näytänpä hyvältä. En oikeastaan - tahdon vain hetkiä, joina minä olen kokonainen, yhtenäinen, täysi ihminen, henkilö, jolla on haaveita, toiveita, tavoitteita ja koko maailma sormenpäillä.
pääni äänet rikkoo hiljaisuuden
kuulen kaukaa kutsun oman nimen
muurien sisältä he katsovat minua
toivottavat tervetuloa
kylmässä talossa
palaneita leluja
lattialla
varjota nurkissa huutaa
älä jätä meitä elämään
olen pieni ja pimeä
muutan luokses asumaan
(Lasten Hautausmaa: Suomenlinna)
Armoa!
- Aoda
