Nämä sanat minulle osoitti eräs Turvapaikan työntekijä joitain vuosia sitten. Olin ihan paskana miehestä, jota olin rakastanut ja joka oli jättänyt minut kertomatta syytä - niin, ja myös ilman jäähyväisiä, siis ilmoittamatta edes tekstarilla. Häpesin taisteluani, jota kävin, kun olin halunnut pitää hänet elämässäni sen sijaan, että olisin ollut vihainen minuun kohdistuneesta vääryydestä.
Häpeä on meissä sisällä. Jostain sieltä se tulee, niin sen on oltava. Kun ei tee toiselle mieliksi, tekee jotain väärin.
Kaksi kuukautta sitten päättyneessä suhteessani en ikinä oikein ymmärtänyt sitä, miksi minun eini olisi ollut vahvempi kuin miehen kyllä. Emmekö me suhteessa ole tasa-arvoisia? Oli helpompi olla kiukuttelematta vastaan, edes vaan maata sängyllä jalat auki toisen mieliksi, koska en olisi jaksanut sitä itkua ja huutoa ja mykkäkoulua, joka siitä olisi seurannut. Puolen tunnin epämukava hetki oli tähän nähden huomattavasti siedettävämpi. Kerran en konsertista tultuani mitenkään jaksanut. Mies lähti kotiin, ja perästäpäin tuli tekstiviesti: "Jotenkin tajusin tänään, että sä kohtelet mua välillä tosi huonosti."
Olen ollut aina seksuaalisesti aika aktiivinen, mutta jotenkin se vain muuttui, kun minun roolini seksissä olikin tässä parisuhteessa toinen: ei tasaveroinen kumppani, vaan väline. Ei mies varmaan niin ajatellut, mutta niin minä ajan oloon aloin tuntea. Ensin seksi ei tuntunut enää miltään, sitten se alkoi tuntua velvollisuudelta, lopulta pahalta. Aloin pitää itseäni kireänä akkana, joka ei ymmärrä hauskanpidon päälle. En muista, milloin viimein heräsin siihen, etten tunnista enää itseäni. Milloin minusta tuli näin haluton?
Eikä ole mikään yllätys, että näissä tilanteissa vika oli pääasiassa minussa. Mikä vaivaa, kun ei tee mieli ja miksen voi edes leikkiä että huvittaa, huohottaa vähän, mieliksi. Se syyllistävä ääni ei tullut pelkästään minun päästäni vaan toisen suusta. Sä kohtelet mua välillä tosi huonosti. Onko liikaa vaadittu. Entäs minun tarpeeni. Oletko vähän itsekäs.
Sitten kerran puolustauduin, huusinkin. Olen elämässäni osoittanut suuttumukseni kaksi kertaa, kaksi. Ensin sanoin ei. Kun mies meni mykäksi suuttumuksesta, kysyin, onko pakko. Hän sanoi, että älä viitsi. Kun mitään vastausta ei tullut, toistin kysymyksen. Hän vastasi, että ei tietenkään ole pakko. Mutta silti ei voi sanoa ei ilman seuraamuksia. Ja mies alkoi itkeä ja sanoi että olen tosi epäreilu, ja minä syyllistyin ja lohdutin häntä sylissäni kuin pientä lasta, ja taas minä olin se kusipää.
Mutta sanat ovat yhtä vahva ase kuin nyrkit. Ainakin sellaisia ihmisiä vastaan kuin minä. Ja kai sitä jotenkin mielsi olevansa toisen omaisuutta, kun nyt kerran suhteessa ollaan.
Olen varmaan monen silmissä aikamoinen luuseri, kun en puolustanut itseäni enkä tajunnut lähteä itse. Olen heikko ihminen, ja kiltti. Lisäksi on vaikeaa puolustaa omaa hyvinvointia, kun toinen koko ajan antaa ymmärtää, että se olen minä, joka tekee väärin, ja hän on se, jolla on aihetta olla vihainen.
Jälkeenpäin se kaikki hirvittää minua, tietysti. Kelle tahansa toiselle sanoisin tällaisessa tilanteessa, että lähde, hyvä ihminen. Toimi oman arvosi mukaisesti. Mutta en itselleni. Ulkoapäin asiat näyttävät niin yksinkertaisilta. Sisältä eivät. Ja sitten se häpeä. Onko tässä minun paikkani? Ja pitäisikö vain olla kiitollinen, että joku ylipäätään pitää minua haluttavana. Ikään kuin se olisi naisen tehtävä! Olla haluttava! Ja aina valmis seksiin! Miesten hyväksi arvioima! Kuin tuote, joka odottaa laatumerkkiä!
Toisaalta huora ei saa olla. Tämä on tasapainoilua.
Olisin niin kovin tarvinnut Julian sanoja silloin. Yksinkertainen virke riittävän painavasti. Hän teki väärin, et sinä. Eikä se ollut sinun syysi.
Onneksi olen viimein vapaa.
She is someone.
Saanko tarjota yhden vinkin?
Mua on kohdeltu paremminkin
Ehkä sä loukkaannut
Nytkö sä loukkaannut
Nimität mua hirviöksi, silti kelpaisi kyllä seksi
Miksi se naurattaa?
Ehkä se on hauskaa
Vika on tietenkin aina minussa
Minulla ei ole lainkaan tapoja
Nahan alla kihisee vain rumia
torakanalkuja, käärmeenmunia
(PMMP: Matoja)
- Aoda
