Masennuksen tainnuttamat

Tänään minulle vieras poika sanoi kahvipöydässä: "Vaikea saada tästä elämästä mitään irti, kun niin kovasti väsyttää." Ja hän kertoi masennuksestaan. Minä katsoin häntä kahvikuppini yli yllättyneenä, eihän sellaista sanota tässä maailmassa, jossa meidän on ensisijaisesti oltava pärjääjiä. Ja yllättyneenä, vaikka minä itse tuskin pääsen aamuisin sängystä ylös.

"Tässä ei ole mihinkään kiire", sanoi toinen nainen sitten, ehkä pojan tilanteen jo ennestään tienneenä, "keskityt vain pitämään itsestäsi huolta."

Minun teki mieli halata tuntematonta poikaa, ottaa hänet suojaan kuin linnunpoikasen, mutta tyydyin vain hörppimään kahviani enkä sanonut mitään.

Miehet harvemmin sanovat mitään sellaista. Minusta tuntuu, että miehet harvoin sanovat sellaisissa tilanteissa mitään ollenkaan sentapaista. Minä tapaan usein vain uupuneita naisia. Itse asiassa ympärilläni on liuta itsensä loppuun polttaneita naisia, jotka asettavat muut edelleen ja unohtavat pitää huolta itsestään. Mutta samojen paineiden alla miehet väsyvät, ehkä vielä voimakkaammin kuin olen ymmärtänyt, sillä en usein tapaa masentuneita miehiä tai ainakaan miehiä, jotka puhuvat masennuksestaan.

Minua lämmittivät naisen sanat. Ei ole kiire, keskity pitämään huoli itsestäsi. Sitä minäkin olen ajatellut viime päivät. Että kaikki, mitä tekisin, tähtäisi vain siihen, että pidän itsestäni huolta ja teen itselleni hyvää. Jo kahtena päivänä olen onnistunut melko hyvin. Päivät sitä ennen ovat kuitenkin olleet vaikeita. Olen maannut sängyssä pahimmillaan kello kolmeen asti, syönyt vain puuroa ja unohtanut täysin kaikenlaisen liikunnan. Se minun teki mieli hihkaista kahvipöytäkeskustelussa. "Sinä et saa elämästä mitään irti, minä taas olen maannut sängyssä, minullekin elämä on vain kaukainen haave!" - Ehkä se olisi lohduttanut häntä. Ehkä se olisi myös ärsyttänyt. Olisin astunut hänen masennukseensa, ikään kuin sanonut yhdet maailman tympeimmistä sanoista: "Tiedän miltä sinusta tuntuu." En minä voi tietää miltä hänestä tuntuu. Mutta ehkä minulla on valistunut arvaus.

Vaikka tiedän, että iso osa suomalaisista sairastuu elämänsä aikana masennukseen - on oikeastaan kyllästyttävää kuulla erilaisia tilastoja - on sairauden pauloissa silti hyvin yksinäinen ja syyllinen olo. Syyllisyydentunteet itse asiassa kuuluvat masennuksen diagnositisiin kriteereihin. Sängyssä maailmaa piilossa maatessani tunnen itseni ehkä maailman surkeimmaksi olennoksi, kuin minun pitäisi todellisuudessa voida vain nousta ylös sängystä ja päättää olla hyvinvoiva. Kaikkihan riippuu lopulta siitä, saanko otettua siitä kuuluisasta niskasta kiinni vai jäänkö vellomaan omiin suruihini. Joskus haluaisin lahjoittaa uupumukseni niille, joiden mielestä minun pitäisi vaan nousta.

Joskus tunnen syvää katkeruutta siitä, että tämä tauti on ottanut valtaansa juuri minut. Olen nuori aikuinen, ei nuoren aikuisen kuulu olla niin sairas, että makaa koko päivän sängyssä liian väsyneenä tekemään yhtään mitään. Muiden elämä vaikuttaa silmiini silloin uskomattoman helpolta, kuin terveillä ihmisillä ei olisi lainkaan omia ongelmia elämässä tai kuin ne olisivat mitättömän pieniä.

Pahinta on, etten tiedä, kuinka kauan tämä jatkuu. Voiko olla tae, että jos selviän tästä tämän ikäisenä, minun ei tarvitse enää koskaan aikuisena selvitä? Tai onko tae, että jos selviän tästä kerran, selviän tästä taas? Olen kyllästynyt pitämään itsestäni jatkuvasti hyvää huolta. Haluaisin vain keskittyä tavalliseen elämään ilman, että minun pitää koko ajan tiedostaen tehdä itselleni hyviä asioita, etten taas putoaisi niin että jään sängynpohjalle makaamaan.

Olen myös kyllästynyt kaiken maailman neuvojiin. Monet kertovat mielellään, miten terveet elämäntavat, kuten liikunta, monipuolinen syöminen, riittävä uni ja alkoholin välttäminen auttavat masennukseen. Siksi olin helpottunut maanantaina, kun kerroin psykiatrilleni, etten millään jaksa harrastaa liikuntaa, ja hän sanoikin: "Sinun tilasi on nyt sellainen, että harva siinä jaksaisikaan pahemmin liikkua." Olin äimistynyt ja onnellinen, suuri syyllisyyden kimpale tipahti sydämeltäni. Psykiatri neuvoi liikkumaan vähän ja siihen tahtiin, joka tuntuu hyvältä. "Liika yrittäminen johtaa yleensä pettymykseen ja luovuttamiseen. Teet vähän kerralla, et pysty tekemään enempää."

Siksi tänään olen tehnyt sen, mitä olen jaksanut, ja antanut sen olla tarpeeksi. Siksi olenkin jaksanut paljon enemmän kuin odotin. Olen kävellyt paikasta toiseen, laittanut ruokaa, käynyt kohtaamispaikassa tapaamassa ihmisiä ja poikaystävän kanssa kahvilla ja kirjastossa. Ja vaikka inhoan kaikenlaista tyhjää tsemppipuhetta, niin tällä hetkellä tuntuu, että kyllä minä sentään jotain teen oikein.