Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Minä olen luultavasti elossa. Nyt minä nousen, vielä kerran, taas. Yhtäkkiä kaikki on selvää.
Nostan itseni tautivuoteelta. Jos sen aika on joskus, olkoon se nyt. Minä olen elänyt toisenlaistakin elämää ja tiedän, ettei tämä ole se elämä, jonka itselleni haluan.
Minulla on hädin tuskin voimia unelmoida, mutta nyt minä unelmoin. Minä ajattelen yhtä sellaista päivää, jona tämä kaikki ei painaisi minua lainkaan, ja minä voisin mennä ulos kevyenä, kuin vapautettuna painosta ja kivusta.
Niin minä pelastan itseni. Menen suihkuun, pesen tukan, pukeudun. Keitän kahvit, syön aamupalan. Tiskaan, imuroin, varaan pyykkivuoron. Laitan itselleni monipuolisen aterian.
Soitan ystävälle. Menen paikkoihin. Pakotan itseäni. Uimahalliin, elokuviin, kahvilaan. Kohtaamispaikkoihin. Toiseen paikkaan tautivuoteen ääreltä. Pakotan, lopulta voitan.
Sanon yhä useammin kyllä.
Enkä vaadi itseltäni liikaa, vain sen mitä olen tähän ylös kirjoittanut, sen on riitettävä, ja kyllä se riittää, se on paljon enemmän kuin tämä, mihin minä nyt pystyn.
Yksikään myrsky ei kestä ikuisesti, ja ehkä niitä on siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonnousu.
Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun.
Minä nousen nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti