Ja että oon kuin luulet aivan kuten tuulet rauhoitu en mihinkään

Tällä hetkellä eniten iloa saan musiikista ja liikunnasta, niistä yhdessä.

Olen kolunnut tuttuja ja tuntemattomampiakin seutuja, vaikka tämä sää kastelee jo lenkkarit. On ollut enimmäkseen harmaata, mutta se ei ole haitannut, ei huono sää haittaa. Olen mennyt pimeällä, kun aamu ei ole vielä valjennut, ja illalla, kun hämärä on jo täällä, ja tihkunharmaina iltapäivinä, ja kaikkina muinakin aikoina.

Olen jo pitkään ollut rauhaton.

Eikä siinä kai ole mitään pahaa. Askelmittari värisee tyytyväisenä, kun askelia kertyy. Olen ahnehtinut musiikkia enemmän kuin ehkä koskaan ennen. Silloin se on paljon.

Mutta paljon muuta en pysty tekemään.

Öisin kiemurtelen sängyssä viileillä lakanoilla, peittojen alle, peittojen alta pois. Nousen katsomaan ulos. Kaupunki on koko ajan harmaa kuin Varsinais-Suomi joulukuussa, paitsi öisin, silloin, kun se on musta. Sanotaan, että jos odottaa katastrofia, mieli on rauhaton ja koko ajan jossain toisessa paikassa kuin tässä. Kun katastrofi tapahtuu, on itse asiassa helppoa toimia. Silloin on oltava hetkessä kiinni, siinä juuri, eikä missään muualla, ja se helpottaa olemista.

Katson öisin ikkunasta pitkäkatua ja odotan. Olen koko elämäni nukkunut huonosti, ei tämä ole eri tilanne.

Olen osittain samassa kierteessä kuin olin viimeksi, kun rakastuin. Etsin merkkejä alkavasta lähdöstä; kieltäydyn näkemästä merkkejä kiintymyksestä. Kun kysyin arkaillen puhelimessa, näemmekö me vielä ennen joulua, hän hämmentyi. Tietenkin näemme. Huomenna me näemme.

Olen koko elämäni ajan nukkunut huonosti enkä näe tässä tilanteessa mitään eroa. Levottomuus on tuttua. Helpointa on juuri sen vuoksi olla liikkeessä. Kuulokkeilla suljen maailman ulkopuolelle, ja vain silloin pystyn hengittämään tasaisesti. Kuuntelen sykettä. Välillä tuntuu kuin pystyisin aistimaan sydämen liikkeet ihoni alla.

Hänen luonaan nukuin vaikka illalla sanoin, etten yleensä nuku vieraassa paikassa. Saunan ja seksin jälkeen. Matalalla sängyllä ikkunan puolella oli ihan hyvä, ja heräsin vasta sitten, kun oli jo vähän valoisaa.

Olen ajatellut sanoa: Katso minua. Kai silti olisi mahdoton nähdä silmieni taakse, nähdä levollisen katseen takana kaikki se rauhattomuus, joka siellä asustaa. Minua kiinnostaisi tietää, miten hän selviäisi minun rauhattomuuteni kanssa. Itse selviän kyllä. Mutta toinen. Tätä on vaikeampaa käsittää kuin masennusta. Aamuisin olen vain helpottunut, kun päivä alkaa ja saan nousta niistä lakanoista, joilla nukun öisin höyhenenkeveää unta. Väsyisitkö minuun, ja jos, niin kuinka pian? Ja entä jos et, sittenkään?

Yhtenä iltana hän sitten katsoi minuun pyytämättä, ja minä kerroin terapiasta ja kerroin mielialoista, aalloista. Sen jälkeen ei tapahtunutkaan mitään. Pelkäsin, että hän näkisi minut toisin, mutta hän katsoi minuun senkin jälkeen aivan samoin kuin ennen. Sekin teki minusta hämmentyneen. Mikään ei muuttunut miksikään, hetkeäkään katseessa ei väikähtänyt ajatus: hullu nainen.

Ihan se sama nainen.

Haluaisin mennä hänen kotiinsa nukkumaan.

Mä huudan mä valvon

Mä huonoa palvon

Mä uuvun mä luovun

En tee mitä pitää

Ja mitään en muista

sovituista

Turtua haluan valua

pois hämärään

Se kaikki saa sut vielä väsymään

Mut jos et välitä siitä, mä tuun sun syliin ja jään

Mä olen kyllästynyt pelkäämään

Ja mä en välitä muusta

mut jos vain suostut mä jään

Niin mä olin monta yötä levotonta

tahtonut sun kainaloon

Päättänyt mä juoksen vielä sinun luokse

Sanon vaikka tässä oon

Ja että oon kuin luulet aivan kuten tuulet

rauhoitu en mihinkään

Mä väännyn ja mä murrun

Öihini mä turrun

Hukuttaudun ikävään

Maija Vilkkumaa: Mä jään