Mä juhlakengät paan ja huulipunaa ja otan liikaa mitä vaan

On ihan tavallinen joulukuun yö, päiväkään ei ole erityinen, ja minä hoipun korkokengissäni tukevassa humalassa kohti kotia. Pakastaa eikä minulla todellakaan ole pipoa eikä käsineitä ja sukkahousut ovat 50 denieriä. Minä olen yksi saatanan sekopää ja ihan rikki, ja yksin.

Nämä ovat taas näitä öitä, joina ensin on tosi hauskaa, sitten tosi kamalaa. Kuplivaa viiniä, paljon kuplia. Kuplivaa naurua, paljon ystäviä. Ja minäkin olen kuplassa, sisällä, erossa kaikista muista. Baarissa, sitten yökerhossa, kamalan hauska juttu, drinksussa värikäs sateenvarjo, kaikki on täydellistä, fuck yes. Saattaisin naida yökerhon vessassa vasten lavuaaria. Kaikenlaista sellaista. Minä haluan muistaa itseni sellaisen hurjana naisena, joka tekee mitä huvittaa. Vaikka oikeasti olen säälittävä raukka.

Pääsen kotiini, rojahdan kengät jalassa sänkyyn ja potkin ne sitten pois. Ne kolahtavat lattialle. Nukahdan siihen enkä näe unia. Aamulla herään. Pää painaa. En muista mitään.

Minä vihaan elämääni, vihaan tätä, minä en jaksa, minä katkean. Minä on heikko yksilö jonka yli muut voivat kävellä ja pyyhkiä koiranpaskaiset jalkansa kuin kynnysmattoon. Minä olen niitä ihmisiä, ja minä kuolen.

Mietin edelleen, miten se tapahtuisi. Keittiön kaapissa on purkkeja. Ketipinor, Alprox, Opamox, ja miksei niitä muitakin, kuoleehan serotoniinioireyhtymäänkin. 

Ja miksi se tapahtuisi? Jos kaiken paino kävisikin sietämättömäksi. Jos kaikki loppuisi kuin seinään. Jos jäisinkin yksin. En kestäisi sitä enää. Siksi minulla on purkkeja. Ja viiniä minulla on. Minulla on aina viiniä, vieraiden varalta. Mutta vieraat eivät käy. Viini on yksin minun, odottamassa. Pullonavaaja on ties missä.

Kaiken olisi käytävä hienosti. Kunpa se kävisi kauniisti, vaikka ehkä minä oksentaisin olohuoneen matolle. Mutta kukaan ei tulisi pelastamaan minua. Minua ei voisi siinä vaiheessa enää pelastaa. Kerran kirjoitin: minä tulen kuolemaan tähän sairauteen. Ja sinä päivänä minä sitten lähtisin. Olisi korkokengät, olisi huulipunaa. Olisi kaikki niin hienosti. Enkä löytyisi. Ajoissa. Koskaan.

Tämä on juhla, suuri juhla! Tänään kaikki kipu loppuu! Kuinka fantastista!

Ei kirjettä. Ei rahaa. Ei kuolematonta taidetta. Romaaninraakileita ja tämä blogi. Siinä kaikki. Siinä kaikki. Siinä minun piskuinen elämäni. Mennään näillä. Purkki Ketipinoria ja menoksi!

Ja kuohuvaa. Lisää kuohuvaa. Ja niitä kuplia.

Ps. Kaikki on ihan ok. Halusin vain kirjoittaa tämän tekstin.