Unelmoin päivästä, kun se kaikki on ohi - mutta unet ovat yötä varten

Tänään sain paperin, ja siinä se lukee. Skitsoaffektiivinen häiriö, kaksisuuntainen muoto.

Minä en tiedä, mitä ajatella. Siksi en ehkä pysty kirjoittamaan. Tuijotan vilkkuvaa kursoria ja pysyn oman, sekaisen pääni sisällä. Minusta tuntuu, etten pääse enää ulos.

Viime vuonna aloin mennä päin seiniä. Sellaiseksi minä sitä kutsun, parempaa ilmausta en tunne. Aloin kuvitella omiani. Uskoin olevani raskaana, uskoin sairastavani syöpää, uskoin, että joudun ulkona vainotuksi. Uskoin vastoin kaikkia totuuksia, että miehelläni on joku toinen.

Lopulta tuli marraskuu, ja jouduin osastolle ensimmäistä kertaa elämässäni. Nuorisotyöntekijä vei minut päivystykseen, kun puhuin liiaksi kuolemasta. Olin kuulemma sanonut: Tekisi vain mieli ottaa purkillinen lääkkeitä ja mennä makaamaan. En muista tätä itse, mutta niin ohjaaja sanoi lääkärille.

Ja marraskuun jälkeen tuli tammikuu, ja silloin tapahtui pelottavin ensimmäisen kerran: minä näin, kun seinät liikkuivat. Minä tosiaan näin sen; seinät tulivat lähemmäs minua. Ja minä makasin sängyssä, pelkäsin enkä pystynyt liikkumaan. Oli uuden osastojakson aika, tällä kertaa pidemmän. Maaliskuusta asti olen ollut sairauslomalla.

Sain vahvat antipsykootit. Sen jälkeen seinät eivät ole liikkuneet, eikä miehelläni ole ollut toista. Vainotuksi koen itseni toisinaan edelleen, mutta en lainkaan niin pahasti. Voin jo paremmin. Onneksi elämme aikaa, jona olemassa on hyviä lääkkeitä, sillä ilman lääkkeitä minä en ehkä olisi selvinnyt.

Tämä kaikki tapahtui. En uskaltanut kirjoittaa siitä blogiin, koska tiesin, että jotkut tutut tietävät blogini. Enkä ehkä osannutkaan lukea. Mutta nyt minä sain sairaudelle nimen - jonka olen tiennyt jo jonkin aikaa, mutta jota ei ole lukenut missään - ja nyt minun on kirjoitettava. Tehtävä se itseni vuoksi. Ja lukijoitteni; jotenkin uskon olevani velvollinen lukijoilleni. Arvostan teitä kaikkia niin kovasti.

Minä haluan kertoa teille tästä.

Minun on ollut ja on vaikea myöntää sitä totuutta, että olen sairaampi kuin koskaan, ja etten ehkä koskaan parane, ja ehkei minusta tule edes työkykyistä. Nyt me yritämme pitää työkykyäni yllä kuntoutustuella, sairauslomalla ja kaupungin maksamalla psykoterapialla, jotta minä joskus pääsisin edes hieman ehjempänä työelämään. Sillä sinne minä haluan. Minulla on äidinkielenopettajan pätevyys. Minä haluan tehdä sitä työtä, minut on tarkoitettu siihen. Minä en halua olla koko elämääni sairas - mutta ehkä minun täytyy.

Tänään olen kävellyt paljon ilman päämäärää. Tarvitsen ilmaa, tilaa ajatuksille. Ilmassa on jo syksyn tuntua. Minä ajattelen, että paljon hyvää on kaikesta huolimatta edessä. Haluan jo kovasti takaisin kouluun. Haluaisin kovasti takaisin siihen elämään, joka minulla vielä joskus oli. Kaipaan kovasti sitä naista, joka olen joskus ollut. Nyt olen vain varjo hänestä. Mutta jossain täällä hän on; ja minä aion ottaa hänestä vielä otteen.

I dream of a day

when it's all gone away

and the sun is shining bright

I dream of a day

when it's all gone away

but dreams are for night