Sydämen muutos

Ja niin minä olen jälleen yksin.

En sano, että olen varsinaisesti yksinäinen. Yritän vain ehkä vetäytyä pohtimaan, mitä tämä kaikki edes tarkoittaa ja mihin ollenkaan olen menossa. Lisäksi minusta tuntuu, että minun pitää nyt seistä ennen kaikkea itseni tukena - niin kuin olen aina seissyt. Ja aina selvinnyt kaikesta.

Talvinen hanki kimmeltää tuhansina jääkiteinä, ja kipakat pakkaspäivät tarkoittavat kevättalven armeliasta aurinkoa. Päivän valoisa aika kasvaa joka viikko 20 minuuttia  - sunnuntaina valoista aikaa on 20 minuuttia enemmän kuin maanantaina. Kävelen ympäri kaupunkia, käyn hiljaisella maauimalalla ja tyhjentyneen eläinpuiston luona, toimitan erilaisia asioita. Kävin avantouimassa. Päivisin opiskelen itsenäisesti tentteihin parhaani mukaan. Kotoa olen heittänyt pois tavaraa niin paljon kuin suinkin hennon - nyt täällä on tyhjää, suorastaan avaraa yksiöksi. Juon hirveitä määriä vihreää teetä. Olen kirjoittanut runoja. Enkä ole koskaan pitänyt runoista, saati kirjoittanut niitä.

Hankikantokevät. Valoa on joka päivä pikkuisen enemmän, enkä käännä katsettani pois toisin kuin tavallista.

Tunnen, että jokin on muuttumassa. En vielä tiedä, mikä. Ainakin kevät on tulossa, se on päivä päivältä ilmiselvempää, vaikka on vasta helmikuu. On mennyt silti jo aikaa siitä, kun halusin piiloutua pöydän alle pakoon tätä maailmaa.

Yritän etsiskellä uusia juttuja, sillä vanhat eivät enää palvele tai anna oikein mitään. Olen liiaksi juuttunut vanhoihin kuvioihin, enkä niiden vuoksi voi edes kirjoittaa, koska ei ole mitään uutta sanottavaa. Mutta jotta uutta voi tulla tilalle, vanhan on ensin väistyttävä, ja siksi heitin tänään jätesäkillisen paperia (ruutuvihkoja, konseptipapereita, muistivihkoja) menemään. Ehkä niistä joissain oli tarinan aineksia, mutta tuskinpa oli. Miksi olin edes säästänyt niitä? Siksikö että takerruin menneeseen enkä luottanut tulevaan? Enkö luottanut itseeni?

Mutta paitsi että heitän pois vanhaa ja tarpeetonta rojua, minun on poistettava myös jotain sellaista, minkä vain minä voin tuntea. Asenteita ja ajatuksia, jotka roikkuvat riippoina matkallani. Ensimmäisenä niistä yritän luopua itseni alituisesta sättimisestä ja korvata kaiken sen itsemyötätunnolla ja armolla. Moraalisestikaan minun ei tarvitse olla aina niin täydellinen, ei aina selvittää jokaisen vaatteen alkuperää ennen kuin voin ostaa tai varoa jokaikistä sanaani sen vuoksi, että joku voi loukkaantua, sillä vastuu maailman pahuudesta ei lepää minun hartioillani, enkä minä ole vastuussa toisten ihmisten reaktioista.

Kodin ja mielen lisäksi puhdistan kehoa. Yritän herätellä sitäkin eloon hedelmillä, voiteilla ja kuorinnoilla, ja yritän muistaa juoda vettä. Minusta tuntuu, että olen alkanut suhtautua kehooni jo melko kohteliaasti. En voi sanoa, että kehoni olisi kumppani tai ystävä, mutta välimme ovat jo lämpimämmät. Jollain lailla olen alkanut ajatella kehoani kylmästi välineenä - se on väline, jolla minä liikun ja teen asioita, jonka avulla minä nautin elämästä. Se ei ole kaikkien mittarien mukaan kaunis, ei ehkä minkään mittarin mukaan, mutta ainakin minulla on toimivat jalat, joilla voin ottaa tanssiaskelia, ja toimivat kädet, jotka voin upottaa multaan tai maaliin. Kun joku rakastaa minua, hän rakastaa myös kehoani, sillä hän ei voi saada vain toista.

Heitän vanhaa pois, jotta uusi voi tulla sisään. Mitä se uusi sitten on, uusi parisuhdeko, uusi ystävyyssuhde, uudet ideat, uusi suunta koko elämälle? Vai kaikki ne? Vai jotain aivan muuta? En tiedä, ja sekin on niin vapauttavaa.

Ennen muuta haluan taas uskaltaa unelmoida.

Ajattelin opiskella kirjallisuusterapeutiksi. Olisin varmasti hyvä siinä. Olen leikannut hiukset. Olen kokeillut avantouintia, kamppailulajeja ja jin & jang -joogaa. Olen sulkenut kaikki elektroniset laitteet kello kahdeksan. Olen maalannut lasten sormiväreillä ja molemmilla käsillä. Olen kuorinut ihon. Olen ollut kaksi päivää nestepaastolla. Olen etsinyt uutta musiikkia. Olen lakannut kynnet. Olen pitkästä aikaa jaksanut lakata kynnet.

Olen pyyhkinyt pölyt peilistä ja hyllyjen päältä, tuulettanut vanhat petivaatteet ulkona pakkasessa. Olen päästänyt valon sisään. Valo saa tulla.

Haukuin terapeuttini viime viikolla. Arvostelin hänen ammattitaitoaan ja kerroin, miten pettynyt olen ja miten paljon pahaa oloa kannan terapiasta kotiin sen sijaan että jättäisin sitä sinne. Sanoin, että terapia on täysin epäonnistunut. Kirjoitan näistä tuntemuksistani ehkä myöhemmin. Terapeutti kuitenkin nosti kulmiaan, kun olin puhunut. "Sinähän osoitat, että olet vihainen", hän sanoi. "Purat aggressiotasi. Kerrot, miltä sinusta tuntuu. Et olisi tehnyt niin terapian alussa."

Niin.

Jokin on todella muuttumassa.

A light in the darkness

been dreaming for so long

searching for a witness

or means to carry on

Sweet talk for hours

'bout things we're gonna do

and sometimes I lose track of my heart

but this could never work out oh ohh

Never stop

We will never stop