Pari päivää sitten minut valtasi käsittämätön negatiivinen tunne, kun kuulin, että tuttavani odottaa lasta. Tunteeseen sisältyi vahvasti kateutta mutta myös jonkinlaista harmia ja alemmuudentunnetta, vaikka en edes vielä haluaisi lasta. Tunne joka tapauksessa oli hyvin epämääräinen.
Tuttavaani kadehdin siksi, että hänen elämänsä tuntui olevan niin valmista. Ihana mies ja omakotitalo ja ammatti, ja nyt tulee vielä lapsi. Tietoinen lapsen hankkiminen yhdistyy mielessäni jotenkin sellaiseen, että elämä on saatu riittävän turvalliseksi ja stabiiliksi, että voi ottaa toisen ihmisen mukaan menoon.
Harmi ja alemmuudentunne taas tulivat siitä, ettei oma elämäni ole sellaista ollenkaan. Hillun vaan jossain yliopistolla ja roikun keskinkertaisessa parisuhteessa, koska en osaa erotakaan. Haaveilen kirjailijan urasta, kun toiset tekevät oikeita asioita (ja oikeita töitä). Jotenkin tunnen itseni vielä niin hirveän lapselliseksi, kun tuhlaan elämääni kirjastossa pohdiskelemassa maailman jännitävyyttä sen sijaan että olisin kiinni tosielämässä, työssä ja kauppareissuissa ja matkustelussa, niin kuin muut.
Olen myös kateellinen siitä, että tuttavallani on mies, jonka kanssa suunnitella perhettä. En ole oikeastaan ikinä kuvitellut, että lapset hankitaan yhdessä miehen kanssa; pikemminkin ajattelin, että mies on lapsen alku ja minä jatkan siitä, yksin ja ilman tukea, koska mieheen ei ole sitten enää luottaminen. Kumppanini on sanonut suoraan, ettei jaksa tukea minua jos romahdan. Tuntuu niin epäreilulta, että jotkut naiset löytävät miehen, joka on heidän kanssaan myös vastoinkäymisissä.
Yritin tietysti iloita tuttavani puolesta, mutta uutinen vain nosti esiin kysymyksiä omasta elämästäni.
Minun pitäisi erota. Itseni tähden. Tämä ei ole sitä, mitä elämältä tahdon.
Jos olin matkalla,
en enää tiedä, minne
ja viekö tää tie
koskaan perille
Iloista loppuviikkoa!
- Aoda
Mahtavan rehellinen teksti. Mäkin olen välillä kateellinen muiden parisuhteista, vaikken sitä haluaisikaan myöntää edes itselleni. Toi "Tuntuu niin epäreilulta, että jotkut naiset löytävät miehen, joka on heidän kanssaan myös vastoinkäymisissä" oli myös hyvin sanottu. Mutta kai se kateus on ihan luonnollinen tunne ja se kuulostaa lupaavalta, kun sanoit että ystäväsi tilanne sai sut miettimään omaasi. Ehkä onnistut nyt repäisemään itsesi irti tuosta nykyisestä suhteesta (jos siis haluat) ja menemään siihen suuntaan mihin haluat :) Tsemppiä paljon!
VastaaPoistaSe ainakin helpottaa, kun sen kateude tunteen toteaa itselleen. Että nyt olen kateellinen. Ja sitten tutkiskelee, mistä se oikein johtuu. Pitäisi vaan pyrkiä kohti omia haaveita, ei harmitella, miksi toisella menee niin hyvin.
PoistaMulla on ollut samanlaisia tunteita. Muut saavat lakit päähänsä valmistuessan ja mitä minä teen? Saikulla, osastolla... Mutta pää pystyyn! :-)
VastaaPoistaJees kyllä säkin sen lakin saat jossain vaiheessa :-) Nyt parantuminen on tärkeintä! Ei niillä papereilla mitään tee, jos ei jaksa elää.
PoistaKoskettava teksti monella tapaa, tuli todella lähelle. Itse olen onnekas, kun olen löytänyt miehen, joka on pysynyt; joskin myös sanonut, ettei enää jaksa, jos romahdan. On kova paikka yrittää pysyä pinnalla, jotta saan pidettyä avioliittoni kasassa.
VastaaPoistaJa tuo lapsiasia. Minä todella haluaisin - me yhdessä haluaisimme - mutta se ei aina ole niin helppoa. Kuusi vuotta lapsettomuutta tekee sydämestä pirstaleisen.
Ja kyllä, minäkin vain haahuilen koulussa, kun muut tuttavani saavat toisia ja kolmansia lapsiaan, rakentavat omakotitaloja ja elävät kunnollista elämää. Elämä koostuu terapiasta, opinnoista ja tanssitunneista - ei siis tosiaan siitä, millaiseksi nuorempana tulevaisuuteni kuvittelin. Mutta elämä se on tämäkin, kuten myös sinun. Jaksamista!
Myönnän miettineeni sinua, kun kirjoitin tekstin. Miten ihanaa olisikaan joskus romahtaa niin, että joku ottaa vastaan! Olet toden totta onnekas. Kurja juttu tuo lapsiasia, mutta voin kuvitella, ettei kehosi ehkä ole siinä kunnossa, että voisit ottaa lapsen vastaan. Aika suoria sanoja, mutta ymmärrät varmaan.
PoistaEhkä meidän pitäisi vaan keskittyä olemaan onnellisia sen sijaan, että mietimme, miten voisimme suorittaa elämää paremmin.