tiistai 27. lokakuuta 2015

Tumman virran ääreen

Minulla on oikeassa rinnassa möykky. Se on pelkkä liman ja nesteen täyttämä rakkula, jonka lääkäri tarkisti, mutta tietysti ajattelin ensin pahinta. Siinäkö se sitten oli, tämä elämä.

Viimeisten vuosien aikana, kun olen ajatellut kuolemaa, olen aina ajatellut valitsevani itse. Että jonain päivänä päätän kuolla, ja että se on täysin minusta kiinni. Siksi kyhmy pysäytti minut, vaikka tiedänkin, että rintasyöpää ei juurikaan tavata näin nuorilla. Voisi mennä vuosi, ja olisinkin poissa.

Ja toisaalta se voisi tapahtua heti, nytkin, kun menen kauppaan. Auto ajaisi päälle. Tai voisin kaatua portaissa ja taitaa niskani, niinkin voisi käydä. Ihmisen elämä on oikeastaan niin pienestä kiinni, ja tänäänkin moni päättyy yllättäen, ennen kuin on ehtinyt alkaa, niin kuin päättyi viime viikolla Ruotsissa. Meillä kaikilla on unelmia ja tavoitteita, ja ne kaikki voisivat jäädä kesken. Kesken.

Tosin joskus liikenteessä ajattelen, että jos jäisin auton alle tai ajaisin kolarin ja kuolisin, se ei olisi niin vaarallista, ei haittaisi kuolla. Eniten auton ratissa pelkään, että tapan itse jonkun.

Välillä epävarmuus lannistaa minut. Miksi elää, kun voin kuolla koska vain? Miksei vaan lopettaa heti, miksi edes kurkistaa epävarmuuteen? En kestä sitä raadollisuutta, että kukaan täällä ei valitse kohtaloaan, lapsi sairastuu syöpään tai kuristuu keinuun. Miesystävän isä kertoi lapsilleen syövästään, kun elinaikaa oli enää kuukausi ja toivo menetetty. Sairaalassa he puristivat toisiaan kädestä sanomatta sanaakaan, sillä sanat tuntuivat liian raskailta.

Vielä raskaammalta kuin oma kuolema tuntuu ajatus perheenjäsenten kuolemasta, mutta sitä en tahdo edes ajatella. Enkä tiedä, olisiko kuitenkin armollisempaa, että se tapahtuisi äkkiäarvaamatta, elämä syöksyisi ulos ruumiista. En kestäisi sitä, että elämä lähtisi vähitellen ja sairauden äärellä joutuisi kärvistelemään. Toisaalta silloin kuolemaan osaisi valmistautua, ehkä se olisi helpottavaakin.

Terapeutin kanssa kuolemasta keskustelin, eikä hän yrittänyt lohduttaa, että älä nyt ajattele sitä syöpää. Hän sanoikin, että ajattele vaan, ja ajattele kuolemaa. Kuolemaa on silloin tällöin, jopa päivittäin, ajateltava, jotta muistaa elää. Ja jotta voi luoda, lisäsin mielessäni.

Olen vihannut sanontaa "elä jokainen päivä kuin se olisi viimeisesi", se on minusta ollut jotenkin lattea. Viime päivinä olen kuitenkin puntaroinut sen viisautta. Jos kuolisin tänään, kuolisin mieluiten onnellisena, vaikka juuri suklaakakkua nauttineena ja rakasta ystävää halanneena. Niin ettei tarvitsisi katua.


Keinutan, kuuntelen
Sut suojaan peittelen
Keinutan
Myöhä on
Jo kuulen aallokon

Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan
- Paula Vesala & Mariska 


Käyttäkäähän heijastinta ;) 

2 kommenttia:

  1. Kirjoitat todella kauniisti ja ajatuksia herättävästi. Elämän rajallisuutta on ahdistavaa ajatella, vaikka se kuinka luonnollinen osa ihmisen elämäntarinaa onkin. Itsekin pelkään sitä, kun on aika jättää hyvästit rakkaimmille - mieluiten lähtisin itse ensimmäisenä! Toisaalta, kun oivaltaa, että tämä kaikki on kovin pienestä kiinni - se myös tietyllä tavoin vapauttaa... Juuri nyt on mahdollisuus olla, elää ja hengittää. Yksi sydämenlyönti kerrallaan.

    <3

    www.kuvatarina.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi ja pohdinnastasi! Tuo on juuri tärkeää, hetki kerrallaan, vaikka sydämenlyönti kerrallaan. Se oli kauniisti sanottu.

      Poista