Kidutettu eläin häkissään

Eilen tuli Ylen Koulukiusaamis-ilta. En katsonut lähetyksestä kuin puolet, mutta kaipa minunkin on asiaa kommentoitava. Tai ainakin on vaikeaa olla kommentoimatta.

Ystäväni saattoi minut kotiin itsenäisyyspäivän juhlista viime talvena. Silloin satoi. Seisoimme porttikongissa pitämässä sadetta. Kerroin ystävälleni siitä, mitä tapahtui pommisuojassa itsenäisyyspäivänä 2008. Meillä oli siitä tilanteesta lähtien sanaton ymmärrys ja lojaalius toisiamme kohtaan.

Ystäväni kertoi, että jos Suomessa olisi helpompaa saada aseita, hän olisi ollut kouluampuja. Onneksi en saanut asetta, hän jatkoi. Nyökyttelin. Miten usein sitä itsekin oli toivonut, että olisi voinut vain kaivaa taskustaan veitsen ja lykätä sen idiootin huutelijan kylkiluiden väliin? Se olisi ollut hyvin samantapainen temppu kuin se, mitä tuo kyseinen idiootti minulle teki, ainoastaan laiton. Sanat satuttivat ihan samoin tavoin.

Mä olen käynyt sen saman paskan läpi. Muhun kajottiin aika harvoin, se oli enemmän henkistä. Tai no kerran ne pitivät päätä veden alla nähdäkseen, kuinka kauan kestän, ystävä kertoi. Ala-asteen jälkeen ajattelin, että kun ihmiset vaihtuvat, tilanne helpottuu. Mutta yläasteella kaikki meni pahemmaksi ja rajummaksi, kun kasvettiin. Hoksasin, että ahaa, tällaista se on täälläkin. Kun lähdin amikseen, ajattelin samoin, että nyt se paska loppuu. Mutta ei, täällä ihan sama juttu, vaikka ihmisetkin ovat erejä. Voiko vika siis muka olla muualla kuin minussa? hän puhui miltei itku kurkussa.

Olin itse toivonut, että minuun olisi kohdistettu fyysistä väkivaltaa henkisen sijaan. Siitä olisi jäänyt näkyvät jäljet, joita ei olisi tarvinnut selitellä. Ystäväni kertoi, miten olisi halunnut tappaa kiusaajansa. Samaan aikaan hän hitaasti tappoi itseään. Samaa tein minä. En koskaan pelännyt, että olisin käynyt muihin käsiksi ja tappanut jonkun, vaikka olinkin halunnut tehdä niin. Sen sijaan pelkäsin itseäni. Sekä minun että ystäväni pitää vain hilata hihaa ylöspäin, ja sieltä meiltä löytyy fyysisiä arpia, mutta niiden alkupiste onkin meissä itsessämme. Me teimme sen itsellemme, me annoimme veren valua.

Ihme, että olen vielä elossa, ystävä kertoi. Se tuntuu kovin raa'alta. Aiemmin syksyllä Facebookissa kiersi kuva, jossa Helsingin poliisilaitos totesi koulukiusaamisen olevan rikos. Mukaan oli liitetty tarina pojasta, joka oli kiusaamisen takia tehnyt itsemurhan. Samanlaisia tarinoita kuulee joskus muualtakin maailmasta. Helsingin Sanomissa Anu Silfverberg huomautti myöhemmin, että on vaarallista tarjota itsemurhalle jotain yhtä syytä, kuten kiusaamista tai eroa, sillä yleensä taustalla on mielenterveyden ongelmia. Sitä Silfverberg - joka itse asiassa on yksi suosikkikolumnisteistani - ei kuitenkaan ottanut huomioon, että kiusaaminen ja mielenterveyden ongelmat ovat yleensä vahvasti yhteydessä toisiinsa. On oltava timanttia kovempaa materiaalia, jos selviää toistuvasta väkivallasta ilman minkäänlaisia ruhjeita.

Ja entä sitten, kun pakokeinoja ei enää ole? Jos kuolema näyttää ainoalta vaihtoehdolta päästä pois tilanteesta? En minä, joka olin lapsi, ja vielä erityisen tunnollinen, nähnyt enää, että olisin voinut lähteä pois tilanteesta, jättää menemättä kouluun, vaatia oikeuksia. En minä nähnyt, että minulla edes on mitään oikeuksia tai sillä olisi ollut mitään väliä. Oli kaksi vaihtoehtoa: kuolla tai kestää. Koulukiusaamis-illassa eräs mies esitteli tatuointiaan, jossa oli lintu. "Ajattelin, että jos olisin kuollut, niin kuin monet toivoivat minut olevan. Lentäisin taivaaseen, kuten lintu. Mutta se edustaa myös vapautta. Toivon usein, että olisin lintu, joka voisi vain lentää pois niistä tilanteista."

Minun oli oikeastaan vaikeaa uskoa ystävästäni, että hän oli ollut rajusti koulukiusattu. Hän on niin ihana ihminen. Mutta eihän uhriksi joutumisella ole mitään tekemistä sen kanssa, onko ihana vai ei. Uhriksi joutuu, jos ei osaa puolustautua ja jos sattuu olemaan niin huonoa tuuria, että joutuu idioottien ympäröimäksi. Se, ettei osaa puolustautua - huutaa jotain ilkeää takaisin tai vetää turpaan - ei ole vika. Kaikki ihmiset vain eivät osaa olla ilkeitä, ja minusta on väärin, että selviäminen tässä yhteiskunnassa kysyy kovaäänisyyttä ja -päisyyttä.

Kun kirjoitin kiusaamisesta, puhuin väkivallasta. Sitähän se on; se, että uhrina on lapsi tai nuori ja tapahtumapaikkana koulu ei muuta väkivaltaa muuksi. Siksi olisi syytä puhua kouluväkivallasta. Lyöminen, potkiminen, tavaroiden heittely, töniminen ja kaataminen ovat pahoinpitelemistä. Haukkuminen, huuteleminen, selän takana puhuminen, lappujen lähettely, kuvien ottaminen ja julkaiseminen sekä nolaaminen ovat henkistä väkivaltaa. Puhumattomuus ja ulkopuolelle jättäminen ovat sosiaalista väkivaltaa. Väkivaltaa yhtä kaikki. Ei ole mitään syytä käyttää liudempaa ilmaisua.

Se, mitä minulle tapahtui, on antanut kasvualustan masennukselle. En voi väittää, että se olisi kaiken taustalla, mutta siitä on jäänyt jäljet.

En voi ikinä luottaa täysin, että ystäväni pysyvät rinnallani eivätkä hylkää, koska ystäväni hylkäsivät minut yläasteella pelätessään, että heitäkin kiusataan. Olen pahoillani nykyisten ystävieni puolesta, jotka joutuvat toisten aiheuttaman luottamuspulan takia kärsimään. 

En voi parisuhteessa ikinä luottaa olevani riittävä kumppanilleni, vaan joudun alituiseen pelkäämään, että hän löytää paremman ja lähtee. Osittain siksi edellinen eroni oli niin vaikea, sillä pelkoni toteutuivat, ja miehen tapa jättää minut oli sama kuin jolla ystäväni minut aikanaan jättivät: hän käänsi selkänsä eikä selittänyt mitään.

En voi ikinä olla osa mitään yhteisöä pelkäämättä, että joudun sen ulkopuolelle.

En pysty pyytämään apua, sillä aikanaan minulle kerrottiin, etten ole avun arvoinen.

En osaa arvostaa onnistumisiani.

En voi hyväksyä virheitäni. Tehdessäni virheen kuulen edelleen minua pilkkaavat äänet, joista suurin osa tulee yläasteajoilta.

Pelkään ahtaita paikkoja, joista ei pääse pois. Ahtaat paikat ja suljetut tilat ovat kuin tilanteita, joissa jouduin olemaan kidutuksen kohteena kykenemättä pakenemaan.

En kykene pitämään itseäni arvokkaana.

En voi sanoa itsestäni mitään positiivista, koska se olisi itsekkyyttä.

En voi tuoda itseäni liikaa esille, koska muut eivät hyväksyisi minua.

Minun on pidettävä ulkonäöstäni huolta ensisijaisesti siksi, ettei minua voida taas pilkata lihavaksi ja rumaksi.

Kiusaamis-illassa haastatelluilta kiusatuilta kysyttiin, ovatko he pystyneet antamaan anteeksi. Minun ei tarvinnut epäröidä, kun kysyni kysymyksen itseltäni. Minä en pysty antamaan anteeksi. Eikö anteeksianto helpottaisi? jatkoin ajatusta. Mutta miten annan anteeksi jollekulle, joka ei ole hiukkaakaan pahoillaan? Sillä tässä tulee eräs tärkeä pulma: en usko hetkeäkään siihen, etteivätkö nämä ihmiset olisi tietoisesti tahtoneet tuhota minut. Ei kukaan, edes alaikäinen, voi olla niin sokea ja sosiaalisesti kyvytön, että niin järjestelmällisesti, päivästä toiseen, pahoinpitelee toista eikä ymmärrä, että se satuttaa. Eivät he ole pahoillaan. He halusivat aiheuttaa väkevää pahaa oloa ja siinä he onnistuivat. Jos he nyt lukisivat näitä sanoja, he eivät olisi pahoillaan vaan hyvillään, tyytyväisiä.

Mutta ovatko he sitten osanneet tuhota minut niin täysin kuin he toivoivat? Vaimentaa minut? Eivät täysin. Oikeastaan tämä vaihe elämässäni, ja etenkin muutamat viime vuodet, ovat olleet itseni korjaamista. En minä ole menettänyt itseäni, kasvamista siksi mikä haluan olla on vain hidastettu. Vaikka uskoni itseeni tuhottiin lähes täysin, minulle jäi kipinä niitä asioita kohtaan, jotka ovat minulle tärkeitä. Jollain lailla kuitenkin uskon parempaan huomiseen ja siihen, että elämällä on jokin tarkoitus. Minä uskon kaikkiin nujerrettuihin ihmisiin, minä tiedän, miten ihania he ovat. Ja minä aion käyttää jäljellä olevat voimani siihen, että vahvistan näiden nujerrettujen ihmisten uskoa itseensä. Teen työtä ja kirjoitan sanoja, jotta joku muu saisi niistä voimaa. 

Ja sitä kautta myös oma uskoni itseeni voimistuu. 

Kun sade taukosi, poistuimme porttikongista. Sitä ennen halasimme pitkään ja kovaa. 

Kaikki sanoo sävyyn säälivään:

oma vika, kun tällaiseen jään

mutten tiedä enää itsekään

ketä pelkään

En ole nainen, en yhtään mitään - 

kidutettu eläin häkissään

Jos lyöt vielä kerran, niin minä tapan sut

ja isken jollain, millä sinäkin oot mua hakannut

Mä astun harhaan taivaan tieltä jonnekin pimeään

Mut viedään sinne, missä ei ees tarvitse nimeään

(PMMP: Joku raja)