Sanat, kuvat ja elämä

Tämä on taas vähän erilainen päivitys, varoituksena vain. Julkaisen sen nyt kumminkin, kun kirjoitinkin.

Kävin eilen Helsingissä katsomassa Tove Jansson -näyttelyn Ateneumissa. 

Kuvataide ei kiinnosta minua pätkääkään. Tai hyvin vähän. Tove Jansson merkitsee minulle kuitenkin muutakin kuin kuvia ja tarinoita. Hän edustaa vallankumouksellisuutta, omistautumista ja ennen kaikkea rakkautta. Sitä, että tekee juuri sitä mitä elämässä haluaa tehdä, eli tässä tapauksessa taidetta. Hän ei mennyt naimisiin, mutta eli rakastamilleen ihmisille. Hän ei tehnyt lapsia, mutta kirjoitti tuhansille onnellisen lapsuuden. Hän eli kuten tahtoi. Maalasi ja rakasti yhteiskunnan silloisten normien vastaisesti. Minäkin eläisin kuten tahdon, jos uskaltaisin.

Näyttelystä mieleeni jäi erityisesti valtava öljyvärimaalaus, joka esitteli Janssonin näkemyksen paratiisista. Maalauksessa oli saari, jossa oli onnellisia ihmisiä tanssimassa, uimassa ja ottamassa aurinkoa. Kuitenkaan meri ei ollut tyyni, vaan sen suurilla aalloilla kellui veneitä, jotka tyrskyistä huolimatta lähtivät poispäin rauhaisasta saaresta.

Mietin, että ehkei sittenkään onni ole pelkkä rauha ja tyyneys, jota etsin. Muumeissakin rinnastetaan tuttu ja vieras, turva ja vaara, rauha ja seikkailu. Onni onkin seikkailu. Koettelemus ja siitä selviäminen. Vaarallinen matka ja sen jälkeen kodin turva.

Muumit syntyivät sota-aikana, jolloin kaikki oli vaikeaa ja synkkää. "Minulle ehdotettiin, että kirjoita lastenkirja", Tove kertoi myöhemmin haastattelussa. "Tuntui hyödyttömältä piirtää kuvia. Elämä oli synkkää, en pystynyt luomaan. Sitten aloin kirjoittaa."  Jo sitä ennen hän oli piirtänyt varhaisia muumeja, pyöreitä, suurikuonoisia hahmoja. Ensimmäisessä muumikirjassa Muumilaakso peittyy tulvan alle, seuraavassa koko maailmaa uhkaa leimuava pyrstötähti. Valtavia katastrofeja siis, mutta niistä kaikista selvitään.

Ehkä myrskyjä onkin vain siksi, että niiden jälkeen saataisiin auringonlasku, toteaa Muumipappa romaanissa Muumipappa ja meri. Se on hyvin sanottu. Minä uskon onnellisiin loppuihin ja auringonlaskuihin väistyvän myrskyn jälkeen.

Istuessani myöhemmin Akateemisen kirjakaupan kahvilassa valtava muki vaniljalattea edessäni pohdin, mitä taide itsessään merkitsee minulle. Kuten sanottua, kuvataiteesta en välitä, mutta sanataiteesta senkin edestä. Saatan vaikuttaa itsekeskeiseltä, en tiedä. On vain oltava joku pakopaikka maailmasta, ja on oltava keino jäsentää ja ohjata tätä kaikkea. Kun kirjoitan, minä päätän. Ja jos joku toinen tahtoo maalata oman paratiisinsa, ilman muuta hän sen tekee, ja hän tekee siitä juuri sellaisen kuin haluaa. Onko taide siis tarvetta paeta tätä maailmaa? Vai onko se tarve jäsentää ja järjestää sitä mitä tapahtuu? Tunnettakin on helpompi käsitellä, jos sille on nimi tai jos siitä piirtää kuvan.

Patistavatko vaikeudet ihmisiä luomaan?

Kirjoitan tytöstä, joka osaa puhua eläinten kanssa. Hän lähtee vaaralliselle matkalle toiseen ulottuvuuteen, joka toipuu sodasta. Kun pääsen oikeaan mielentilaan, uppoudun siihen toiseen maailmaan, johon rinnastan omaamme. Kun uppoudun tarpeeksi syvälle, unohdan minussa vellovan ahdistuksen ja pelon, oikeastaan kaiken ympärillä. Siellä on minun turvapaikkani, sanojen välissä, lauseiden sidoksissa, kirjainten kaarissa. Maailmassa, jossa voi tapahtua mitä vain, mitä haluan.

Uskon, että kaikilla on jokin itseilmaisun keino. Se voi kiteytyä sanoihin, kuviin, ääniin tai liikkeeseen, oikeastaan mihin vain. Kun sen ilmaisun keinon on löytänyt, sen avulla voi purkaa tunteita ja ajatuksia. Järjestellä omaa maailmaansa ja luoda sitä. Ja kyllähän taide muuttaa tätäkin maailmaa; taide on ajatuksia ja tunteita, jotka tehdään näkyviksi. Taiteessa piilee valtava voimavara niitä vastaan, jotka meitä satuttavat.
Miljoonittain kirjoja on poltettu sen takia. 

Olen miettinyt sitäkin, miten pienistä asioista onnellisuus oikeastaan koostuu. Olisiko uhkarohkeaa laittaa onnensa omaisuuden tai miehen varaan? Tovelle onnellisuus oli saaristo, meri ja rantasauna. Minulle onni on havumetsä, keinutuoli ja kirjasto.

Ja taide. Ja rakkaus.

Tässä vähän nostalgiaa. Veikkaan, että aika monelle muullekin kuin minulle.

Eläkää kuten tahdotte,

- Aoda