lauantai 22. maaliskuuta 2025

Nainen kumisaappaissa

En syönyt tänään laskiaispullaa, vaikka pomo oli ostanut opettajainhuoneeseen sellaisen jokaiselle. Aina saa tietenkin kieltäytyä, mutta myönnän: tuijotin pullaa himoiten kahvitauolla. Tuntui kivalta, että pomo oli huomioinut meidät niin.

Olen laihduttanut yli puolet elämästäni. Ehkä sille tulee joskus stoppi. Ehkä ei.

Miltä tuntuu kun ei laihduta?

Yhtenä kesänä vietimme juhannusta mökillä. Pakastimeen oli ostettu paketti jäätelöpuikkoja. Ihmiset kävivät hakemassa puikkoja pakastimesta aina kun teki mieli. Kadehdin heitä. Ovatpa he onnekkaista, kun voivat noin vain syödä jäätelöä silloin kun haluavat. Heräsin ajatukseen: Miksi heillä on se oikeus, minulla ei? Osa heistä oli vielä painavampia kuin minä. (En pidä siitä, että ihmisten painoon kiinnitetään huomiota, mutta syömishäiriöisille on tyypillistä vertailla itseään muihin; ja sitä paitsi paino pyörii koko ajan mielessä muutenkin. Harmittaa, mutta ei voi mitään.)

Olen aina laittautunut mielelläni, tai ainakin tykkään meikkaamisesta, ja tykkään vaatteista, ehkä vähän enemmän kuin tarvitsisi. Käyn säännöllisesti kampaajalla, haluan mustan tukan. Ajelen ihokarvat, myös alapääkarvoituksen, kokonaan. Käytän paljon koruja ja somisteita. Pidän etenkin huiveista.

Jotkin kauneuteen liittyvät rituaalit ovat kuitenkin alkaneet tuntua vastenmielisiltä.

En ehkä haluaisikaan ajella ihokarvoja enää, en ainakaan alapääkarvoitusta, iho ärtyy sitä paitsi välillä, vaikka käytän voiteita. Olo on tullut aivan vastikään. Olisipa kiva päästää itsensä hetkeksi luonnontilaan - pääseehän siitä sitten toiseenkin suuntaan, jos joskus alkaa tuntua siltä.

Otin hormonikierukan pois, ja minulla on taas kuukautiset. Olen maailman ainoita naisia, joiden mielestä kuukautiset ovat ihan kiva asia. Jotenkin ilahdun siitä, että kehoni kulkee syklejään. Tuntuu hyvältä.

En ole oikein jaksanut lakata kynsiä pitkään aikaan. Haluan sitä paitsi pitää kynteni lyhyinä, tietokoneella on silloin helpompi kirjoittaa.

Välillä haluaisin olla vapaa.

Käytin Jodelia takavuosina. Olisi pitänyt lähteä sieltä heti kun ensimmäisen kerran huomasin, että se aiheuttaa todella paljon pahaa mieltä.

Muistan edelleen, miten mies kertoi Stockan hulluilla päivillä tajunneensa, miksi on edelleen sinkku. Syy oli, että niin moni nainen on nykyään ylipainoinen. Sitten hän kuvaili, millaisen inhoreaktion nämä naiset olivat hänessä aiheuttaneet.

Silloin päätin, etten mene treffimarkkinoille ennen kuin olen laihtunut. Lupaus piti.

Nyt juuri tuntuu, että vetäydyn rakkaudesta kokonaan, koska en jaksa arvioivia katseita. Jätän karvat ajamatta, annan juurikasvun tulla. Vedän kumisaappaat jalkaan, korkeat korot ovat alkaneet tympäistä. En pue kotona enää rintaliivejä.

En jaksa olla enää nainen, haluaisin olla ihminen.

Jodelissa miehiä reteästi asettamassa kauneusstandardeja. Mies ikääntyy kuin viini ja nainen niin kuin maito ja niin edelleen. En jaksaisi olla katseen alla, en halua olla esteettinen, haluan tehdä, nähdä ja tuntea.

Mikä määrä törkyä! Ajattelin kirjoittaa tähän esimerkkejä, mutta tulisi liian pitkä lista, annan olla.

Joku voi sanoa, että miehistä tuntuu pahalta, kun kirjoitan näin. Minustakin tuntuu pahalta, joskus tuntuu tosi pahalta.

Tietenkään ei tarvitse seurustella lihavan ihmisen kanssa, jos ei tahdo. Mutta minä en oikein jaksa enää välittää. En vaan enää jaksa.

Olisi se kai radikaalia. Vetäytyä kauneusihanteista. Olen niin väsynyt.

Haluan naisten pariin, naiset ymmärtävät.

Ehkä olisi pitänyt syödä se laskiaispulla.





tiistai 18. maaliskuuta 2025

Mä lähden, ja se tänään tapahtuu

 Pakkasin laukun ja lähdin. Yhteisestä kodista. Toiseen paikkaan.

En ehkä palaa.

Olinko valmistellut?

No, kyllä kai.

Olinko valmis?

En todellakaan.

Olinko päättänyt?

En ollut.

Alitajuntani oli.

Sehän tekee päätökset aina ensin.

Ajatus tulee myöhemmin, sanat sitten, ja sitten, ehkä, teot.


Kävin perjantaina psykologilla. Aioin puhua eromietteistä, mutta psykologi ei antanut suunvuoroa; kerroin, mikä mieltä painoi, ja hän vaan puhui, puhui, puhui ja puhui.

Jälkeenpäin tajusin, että alitajunnassa asia oli jo valmiina, se vain odotti pulpahtamista pintaan. Ehkä oikeaa hetkeä, ehkä triggeriä, ehkä oikeita sanoja. Joo, kyllä: se odotti oikeita sanoja.

Oikeat sanat olivat ensin: mä luulen, että mä alan etsiä uutta kotia

ja sitten, hetken päästä, läpi kyynelten:

mä en kestä enää.

Ja pam, siinä ne olivat.

Tarkalleen ottaen olin sanonut, että lähden nyt kaverin luokse. Nyt, mies kysyi. Nyt, vastasin. Autolla, lisäsin. Autolla? mies kysyi. Joo, autolla, ja mä lähden nyt.

Itku tuli.

Ootko sä ajokunnossa? hän kysyi.

Vastasin, vaikkakin itkien, itsevarmasti: Mä olen täysin kunnossa.

Sillä hetkellä tuntui, että todella olin. Tuntui, että olen enemmän kunnossa kuin pitkään aikaan.

Sitten sanoin: Mä en kestä enää.

Siinä se oikeastaan oli. Mä en kestä enää.

Terapiassa olen huomannut, että kun jonkin asian viimein saa sanottua, sanallistettua, se kirkastuu, selkenee. Joskus jotain saattaa lipsahtaa itselleen odottamattomastikin. Ja voi miten hyvältä tuntui sanoa ne sanat. Mä en kestä enää. Sillä minä en kestä enää, en kestä, en kestä.

Kovin yksinkertainen virke, kovin painava, kovin yksiselitteinen.

Sillä minä olen kaikki nämä vaikeat viikot ollut se, joka hokee, että otetaan aikaa, ei ole kiire, mietitään rauhassa, katsotaan mitä tapahtuu, eletään tätä arkea, voidaan hetki olla erillämmekin, katsotaan, ei päätetä vielä.

Ja koko ajan minä olen ollut se, joka ei kestä.

Sanoin myös, etten pysty olemaan täällä. En pysty nyt menemään vain nukkumaan, sanoin. Sekin oli totta.

Minulla oli mahdollisuus päästä asumaan kaverin kämppään siksi aikaa, kun hän on ulkomailla, kesän yli ainakin. Minulla oli jo avain. Tiesin, että minulla olisi turvapaikka.

Siksi menin työhuoneeseeni ja kaivoin kaapista esiin laventelinvärisen ison matkalaukun, jonka olin ostanut aiemmin sillä viikolla. (250 euroa, mutta alennuksessa hintaan sata euroa, mikä mäihä!) Mies kysyi, mistä olin saanut tuollaisen ison laukun. Vastasin, että ostin aiemmin sillä viikolla. Ja siinä se oli, merkki, halkeama: ehkä hän siinä kohdin tajusi, miten vakavasta asiasta on kyse.

Hän käski ajaa varovasti.

Sanoin joo. Sanoin nähdään. Hyvää yötä.

Nähdään. Hyvää yötä. Haluatko halauksen?

Halusin. Halasimme.

Otin laukun, menin rappukäytävään, suljin oven. Ei itku tullut vielä siinä. Oli paljon tehtävää. Tankkaaminen, kaupassakäynti (oli yö mutta Citymarket on auki ympäri vuorokauden), ajomatka, autotallin avaimen hakeminen, autotallin löytäminen (rynkytin sitten väärää ovea varmaan kymmenen minuutta), parkkeeraaminen, tavaroiden roudaaminen ylös, ja sitten, sitten kun sain turvapaikkani oven kiinni, sitten tuli itku.

Sittenkin vielä suorittamista, asia kerrallaan. Jääkaappi päälle, ostokset jääkaappiin, lakanoiden vaihto sänkyyn, hampaidenpesu, suihku, iltalääkkeet. Koko ajan itkin, itkin, itkin.

Viimeiseksi katsoin kännykkää. Mies oli lähettänyt vielä viestin. Se kuului: "Toivottavasti pääsit perille turvallisesti ja sinulla on kaikki tarvittava siellä. Olet kuitenkin minulle tärkeä, vaikka käy näin."

Ehkä noita sanoja olisin kaivannut jo aikaisemmin.




Paat oven kiinni silmin itkuisin

Just pudotit ydinpommin

Sä lähdet, ja se tänään tapahtuu

Kun tää rakkaus vaan ahdistaa

niin pakko se on lopettaa

Ehkä silloin kumpikin voi pelastuu


Sun sydäntäs peittää ikijää

Tunnet, ettet tunne mitään

Korvissa vaan paine tunnelin









sunnuntai 2. maaliskuuta 2025

Jos kaivaisit esiin veitsen

 Teoriassa psykoterapiani vuosina 2014-2017 oli ammattimaisesti toteutettu, olihan psykoterapeutti Valviran vahvistama ja hänellä oli pitkä kokemus alalta.

Jälkeenpäin ajateltuna kyse oli kai hoitovirheestä. Kai niin voi sanoa?

Ainakin psyykkinen vointini romahti, mitä pitemmälle terapiassa mentiin.

Toki on tavallista, että oireet hetkellisesti pahenevat terapian mittaan, siellähän möyritään kipeissä asioissa, ketä tahansa alkaa ahdistaa sellainen.

Mitä pitemmälle terapia eteni, sitä enemmän vihasin itseäni. Itsetuntoni laski ennestään, jos mahdollista.

Oli kyse objektiivisesti hoitovirheestä tai ei, minun kohdallani tämä psykoterapia oli katastrofi.

Koko elämänkulkuni perattiin sitä kautta, miten minun olisi pitänyt toimia toisin, jossa sitä ja tätä pahaa ei olisi tapahtunut. Sanoa rumasti, lyödä takaisin, huutaa apua, mennä pois tilanteesta, sivaltaa, kaivaa esiin veitsi (hän sanoi näin). Entä jos olisit? Miksi sinä et?

En minä tiedä, miksi minä en.

Nykyään osaan puolustaa itseäni. Aloittaessani terapian 20-vuotiaana vuonna 2014 olin ihan rikki, olin niin väsynyt, elämässäni oli tapahtunut kohtuuttoman pahoja asioita enkä edes tiennyt sitä, vaikka luulin tietäväni. Olen ollut näiden reilun kymmenen vuoden aikana useissa tilanteissa, joissa minua on alistettu, ja olen selviytynyt niistä vaihtelevasti. Nykyään osaan puolustaa itseäni. Puolustautuminen on hienoa. Siitä tulee mahtava olo. On upeaa huomata, kun pahantekijältä menee pasmat sekaisin, kun hän ei pystykään satuttamaan minua niin kuin haluaa.

Olenko opetellut itseni puolustamista? Olenko vain opetellut kaivamaan esiin veitsen, kun joku on ilkeä? Olenko opetellut lyömään takaisin?

Olenko ryhdistäytynyt?

En ole.

Olen käynyt aidosti ammatillisesti toteutetun psykoterapian (omakustanteisesti vuosina 2017-2022), ja se on muuttanut elämäni.

Pohjamudissa ollut itsetuntoni on parantunut. Se on tapahtunut pikkuhiljaa, ei se käy niin että yhtäkkiä vaan päättää alkaa arvostaa itseään. Itsetunto on rakentunut hiljalleen, ja se on vaatinut psykiatrista hoitoa sekä onnistumisen kokemuksia ja - ennen kaikkea - kykyä hahmottaa nämä onnistumisen kokemukset ja kiittää niistä itseään.

Nyt on mukavaa olla omissa nahoissaan. Minussa on paljon puutteita, mutta mitä sitten, niin on muissakin, ja toisin kuin moni muu, minä en tee muille pahaa.

Avain on tässä: nykyään pidän itseäni puolustamisen arvoisena.

Ei ole tarvinnut opetella mitään temppuja, on vain tarvinnut oppia arvostamaan itseään niin, että haluaa olla itsensä puolella.

Ja juuri sellaista apua olisin tarvinnut terapiastakin, uskoa siihen, että minä olen arvokas. Miten banaali lause: minäkin olen arvokas. Mutta joskus yksinkertaiset lauseet ovat painokkaimpia, ja totta. Jos vain olisin saanut sellaista palautetta: sinäkin olet arvokas. Jos olisin saanut sellaista palautetta, että ei, sinä et ole totaalinen surkimus, surkea luuseri, vaan sinä olet upea aikuinen nainen, joka ansaitsee hyvää, joka ei ansaitse pahaa.

Lopulta avain oli siinä. Nyt puolustautuminen tulee itsestään.

En ehkä puolustaudu oppikirjamaisesti. Varmaan paremminkin voisi, varmaan tämä terapeutti löytäisi edelleen huomautettavaa ja pohtisi minulle, mistä saisin paremman veitsen. Mutta puolustaudun omalla tavallani. Olen oma itseni. En ole suuri taistelija, en puukottaisi ketään, en ole sellainen, minusta ei ole lyömään takaisin, minä en halua lyödä.

Sanon sen verran kuin osaan. Ilmaisen myös, että jos minua ei kohdella hyvin, menen pois, eikä se haittaa minua; nyt aikuisena olen vapaampi kuin silloin teininä. Sepä vasta on hauskaa; nähdä ihmisten läpi, kun he tajuavat, ettei heillä ole minuun sellaista valtaa. Ennen kaikkea tärkeää on, että en pahojen tilanteiden jälkeen jää miettimään, miten olisi kannattanut reagoida ja voi tyhmä kun et nyt taaskaan osannut. Moni harmittelee, että kaikki nasevat kommentit tulevat mieleen vasta jälkeenpäin, mutta oikeasti asiaa ei pitäisi ajatella ollenkaan. Pitäisi vain antaa olla, se on valtaa.

Kerran, kun äitini oli minua kohtaan kamala, aloin itkeä vuolaasti. (Ne eivät olleet mitään krokotiilinkyyneliä, vaan näytin kerrankin avoimesti, miten minuun sattui.) Hän meni vaikeaksi ja otti pahoja sanojaan takaisin.

On hienoa seistä järkähtämättä mielipiteensä takana, vaikka toinen menettää malttinsa ja alkaa solvata. Sekin riittää, ettei astu taaksepäin, vaikka toinen on epäreilu. Se välittää viestin, ja se riittää.

Jään odottamaan anteeksipyyntöä. Se on hyvä lause, opin sen kollegaltani.

Toistaa sanasta sanaan toisen rumat sanat. Sä sanoit mulle, että. Sanojen toistaminen ja näkyväksi tekeminen auttaa toisenkin hahmottamaan toimintansa ongelmallisuuden - ja osoittaa, että minä huomasin myös.

Vastata napakasti. Se toimii etenkin nettikeskusteluissa.

Kirjoittamalla tapahtuvassa viestinvaihdossa on se etu, että se jää näkyviin ja siihen on helppo palata jälkeenpäin, kun on miettinyt, miten asiaa haluaa lähestyä.

Ja, jos joku on oikein paskamainen - sitten saa vähän sohaista, sitä mieltä minä olen. Do no harm but take no shit. Minulla oli yliopistossa ystävä, joka oli narsisti, tajusin sen vasta myöhemmin. Narsisteissa on se piirre, että heillä on kaiken sen ylitsevuotavan itseluottamuksen alla todella huono itsetunto. Pienikin piikki saa heidät tolaltaan. Ei tarvitse sanoa mitään kovin kummoista.

Osaan puolustautua, koska pidän itseäni puolustamisen arvoisena.

Ei siinä tarvita taikakeinoja.

Tämä blogi herää eloon hiljaisuuden jälkeen. Nimi päivittyi itseäni enemmän miellyttäväksi, mutta kirjoittaja on vanha sama nainen.




sunnuntai 1. elokuuta 2021

Läpimärkä röökiaski

Kävimme katsomassa asuntoa. Siellä oli kaksi makuuhuonetta, tilava olohuone, parveke, jolle mahtuisi kivat parvekekalusteet, juuri remontoitu kylpyhuone ja oma sauna. Tapetit kyllä repsottivat, mutta ne voisi vaihtaa. Olohuoneeseen saisi kaikki kirjahyllyt vierekkäin. Televisiota meillä ei ole. Kysyin, yhdistäisimmekö kirjamme, laittaisimmeko ne sekaisin vai erikseen. Hän sanoi yhdistäisimme.

Vanhat asukkaat olivat irrottaneet lamput, mutta eteisen halogeeni oli paikallaan. Seisoin sen valossa ja katselin ympärilleni. Olen valehdellut koko ajan.

En ole mukava ihminen, en ole hyvä, en ole sivistynyt enkä älykäs, en ole selviytyjä enkä voittaja enkä soturi, en kestä vastoinkäymisiä. Olen itsekin yllättynyt siitä, miten kauan kulissi on pysynyt yllä.

Nyt se joka tapauksessa rapistuu. Olen rikkonainen kuin makuuhuoneen tapetti. Raaputamme sen pian kokonaan pois.

Me otamme minun kahvinkeittimeni ja minun pyykkikoneeni, koska ne ovat uudempia. Häneltä otamme sängyn, sohvan ja sohvapöydän. Kysyin, mitä tapahtuu minun vanhalle, pitkänpitkälle räsymatolleni. Se on mummoni peruja. Me otamme sen sinne! Minäkin saan päättää asioita.

Kun eilen kädet täristen ravistin purkista bentsoja, vanha ajatus palasi mieleeni. Mitään ei voi enää tehdä. Minut on menetetty. Olen hävinnyt tämän taistelun. Olen pilalla.

Häpeä on ydinkokemus minussa. Minulla on huono itsetunto ja sitä minä häpeän. Infernaalisesti. Olen alkanut ajatella, että väkivalta ja häirintä ovat asioita, jotka pitää vain hyväksyä. Häpeä niistä on liian suuri, että jaksaisi hakea tukea. Jos jaksaa, ehkei uskota. Jos uskotaan, ei ehkä ole todisteita. Jos on todisteita, prosessi on niin raskas, että on mahdoton jaksaa sitä. Olen alkanut ajatella, että minun pitää vain löytää sisäisiä keinoja käsitellä näitä kokemuksia.

Haluaisin aukottoman ja vedenpitävän vastauksen siihen, miksi uhri on se, joka häpeää.

Enkä tietenkään haluaisi ajatella näin.

Kun syntymäpäiväpaketissani luki "olet rakkaani", tulin pelokkaaksi. Mihin hän on minussa rakastunut, ja milloin totuus paljastuu? Olen valehtelija. Olen kadunvarteen heitetty roska, jota ihmisten kengät tallovat. Milloin hän alkaa nähdä minut niin kuin muut näkevät?

Mitä enää voi tehdä?

Sairaus on minua vahvempi.

Vaatehuone pitää käydä läpi. Siellä on vanhoja vaatteita, joita en enää käytä, joiden olemassaoloa en edes muista. Pakkaan ne muovipusseihin ja vien Uffin laatikkoon.

Ja sen makuuhuoneen tapetin tilalle tulee uusi.






Sä tarviit sotilaan
joka saa sut voittamaan
Luulitko et mä oisin se?

Sä tarviit poliisii
joka ottaa rosvot kii
Sä tarviit ja sä ansaitset

Ja kun me tavataan öisin, mä kosken sua
kun en muuta voi, mut älä usko mua
Älä rakenna mun varaan elämää
Sä tuut rappukäytävään ja mä tahdon et sä jäät
Mut pliis oo järkevä ja pakene

Joskus aiemmin
mä uskoin unelmiin
ja kaulasuudelmiin
Mä uskoin ihmiseen
Se löi mut asvalttiin
ja enää oon vain tyhjä kuori
Joo, beibi lähde vielä kun oot nuori

Sä tarviit sankarii
joka ostaa kukkasii
sunnuntaisin keittiöön
joka vastaa viesteihin
tutustuu sun serkkuihin
eikä putoo mustaan tyhjiöön

Ja mä oon väärä sulle mut sitten kun
me nähdään jossain mä tarraudun
mun kynsillä kun selkänahkaan kii
Ja kipu hetkeks häviää
ja mä tahdon et sä jäät
mut mä tiedän et se ei voi olla niin

Joskus aiemmin
mä uskoin unelmiin
ja lemmenlauluihin
Mä uskoin ihmiseen
Se löi mut asvalttiin
Ja enää oon vain tyhjä kuori
Joo, beibi lähde vielä kun oot nuori

Mä oon vain helisevä vaski
Läpimärkä röökiaski

Maija Vilkkumaa: Sä tarviit paremman kuin mä

perjantai 18. kesäkuuta 2021

Sitä mitä koetin sussa koskettaa tajusin ei oo olemassakaan

 Joitain asioita olisin voinut tehdä toisin.

Tilanne: Olemme tuttavapariskunnan kanssa istumassa iltaa minun kotonani, minä ja poikaystävä. Poikaystävä ihailee tuttavapariskunnan miestä. Hän yrittää nolata minut pienillä teoilla. Hän esimerkiksi huutaa, että tulkaa katsomaan, Aodan jääkapin seinässä on jäätä. Jääkaapissa on keittoa. Hän kysyy vieraiden kuullen, onko se keitto yhtä mautonta kuin se edellinen. Kun esitän mielipiteen, ihan pienestä asiasta, hän pilkkaa minua ja nauraa minulle kuin olisin idiootti.

Sama ilta: hän vetää minua hiuksista. Se ei satu, pää vain nytkähtää takaisinpäin, mutta se tuntuu nöyryyttävältä.

Ja vielä: särjen viinilasin. Siitäkin tehdään kauhea numero. Haen imurin. Onneksi lasissa ei ollut viiniä.

Tilanne: Ystäväni kohdistaa minuun henkistä väkivaltaa. Tästähän olen kirjoittanut monta kertaa. Poikaystävä asettuu ystäväni puolelle, koska ihailee tätä. Hän ei ole minun puolellani, koska minä ylireagoin.

Tilanne: Kerron, että kun olin 15-vuotias, olin todella sairas. Poikaystävä vitsailee, että eihän teineillä mitään ongelmia voi olla.

Hän ylipäätään teki vitsin ihan kaikesta.

Olen alkanut ajatella esimerkiksi jäätä jääkaappini takaseinässä. Poikaystävähän olisi voinut sanoa minulle kahden kesken, että hän auttaa minua sulattamaan jään.

Hän olisi voinut asettua puolelleni, kun minua satutetaan. Eikö niin parisuhteessa usein tehdä? Hän välitti enemmän minua pahoinpitelevän ihmisen tunteista kuin minusta. En tosin ajatellut, että asia voisikaan olla toisin. Yritin pärjäillä yksin.

Ja miksi hänen reaktionsa oli vitsailla, kun kerroin, että minulla oli vaikeaa? Miksei hän kysynyt, miten minulla oli vaikeaa? Tai osoittanut myötätuntoa?

Miksi hän teki minusta julkisen pellen, illanistujaisissa, minun kotonani? Helvetti, minun kotonani?

Olisin voinut tehdä asioita toisin. Olen alkanut ajatella, että minähän olisin voinut käskeä heidän kaikkien lähteä kotiin.

Meidän seksielämämme oli surkeaa. Suljin seksihaluni itseni ulkopuolelle ja ajattelin, että olenhan minä aiemmin saanut elämässäni hyvää seksiä. Poikaystävä alkoi lopulta vitsailla, että on aseksuaali eikä halua harrastaa seksiä. Ehkä se liittyi hänen erektio-ongelmiinsa. Tietenkin aseksuaaleja on olemassa. Mutta onhan surullista, että ihminen vitsailee olevansa aseksuaali, koska ei kestä kohdata sitä tosiasiaa, että ei uskalla harrastaa seksiä. Vaikka haluaisi. Uskon nimittäin, että kyse oli vain siitä. Hän olisi halunnut, mutta ei uskaltanut. Ja hän teki siitä vitsin sen sijaan, että olisi käsitellyt asiaa.

Se oli oikeastaan ihan helvetin naurettavaa. Hän vitsaili kaikesta, koska ei uskaltanut keskustella mistään. Emmekä me sitten keskustelleet ikinä mistään. Hän ei ollut kiinnostunut mielipiteistäni. Jos kerroin mielipiteen, hän suhtautui minuun kuin olisin mistään mitään tietämätön idiootti. Eikä kysynyt koskaan, miksi ajattelen niin.

Tajusin vasta, että eihän häntä kiinnostanut.

Olisin halunnut puhua kaikesta. Minä rakastan puhua kaikesta. En ymmärrä, miksi en havahtunut tähän aiemmin. En kerta kaikkiaan ymmärrä.

Tajusin, että itse asiassa parisuhteessa olevat yleensä kunnioittavat toisiaan. Että yleensä he haluavat keskustella. Että yleensä he ovat kiinnostuneita toistensa elämistä. Eivätkä sano sairaudesta kertovalle kumppanille, että eihän sinulla mitään ongelmia oikeasti ollut.

Olen kiinnostunut kumppanini asioista ja olisi pelkästään luonnollista, että hänkin olisi kiinnostunut minusta. Mitä sinä ajattelet?

Kun näin entistä poikaystävää viimeisen kerran, sanoin, että sinähän et edes tiedä, miksi käyn terapiassa. Hän vastasi, että luulin, että siksi, että "olet masentunut ja ahdistunut". Vastasin, että okei. Hän ei tiennyt traumastani, koska hänelle ei voinut kertoa siitä. Olisin tietenkin voinut yrittää, mutta en uskaltanut. Entä jos hän olisi vitsaillut siitäkin?

Olen aina uhrautunut kaikkien muiden puolesta, jotta minua ei hylättäisi. En ole nähnyt muuta vaihtoehtoa. En ole nähnyt, että kukaan tekisi uhrauksia minun puolestani. Miksi kukaan tekisi uhrauksia takiani? Ei minua voi rakastaa.

On alkanut tapahtua hassuja asioita. Uuden miesystävän kanssa, nimittäin. Eräänä lauantaina minä aloin jutella, että Euroviisut pidetään yöllä, ja ne ovat tänä vuonna kiinnostavat. Mies kysyi, haluanko katsoa ne. Sanoin, ettei tarvitse, koska häntä ei kiinnosta. Myöhemmin puhuin Euroviisuista toistamiseen. Hän sanoi, että totta kai voimme katsoa, jos sinä haluat. Sitten me katsoimme. Se tuntui minusta erikoiselta. Mies sanoi, ettei se ole mikään uhraus. Aloin ajatella, että jos asetelma olisi toisin päin - hän haluaisi katsoa, minä en - tietenkin suostuisin katsomaan. Koska hän ja hänen toiveensa, se, mistä hän pitää, on minulle tärkeää. Olenko minä hänelle tärkeä?

Tapahtui jotain toistakin, vähän hassua. Olimme pelaamassa frisbeegolfia. Aika nopeasti kävi ilmi, että olen siinä sysipaska. Mutta hän ei tehnytkään minusta pelleä vaan neuvoi kärsivällisesti ja kehui, kun alkoi mennä paremmin. En sentään odottanut häneltä, että hän olisi minulle kamala. Seuraavana päivänä ajattelin, että edellinen olisi todella tehnyt minusta pellen.

Olen alkanut ajatella, että niin sen ei kuulu mennä. Vaan itse asiassa kumppanin pitäisi olla minulle ystävällinen. Koska hän välittää minusta.

Välittikö entinen poikaystäväni minusta?

Kun sanoin, että rakastan häntä, hän ei sanonut mitään. En odottanut, että hän sanoisikaan takaisin. Minusta tuntui, ettei minua voi rakastaa.

Vaan: Mitä enemmän rakastin häntä, sitä enemmän vihasin itseäni.

Nykyään asia on toisin. Mitä enemmän rakastan miestäni, sitä enemmän rakastan myös itseäni.




perjantai 7. toukokuuta 2021

Väkivallan uhrien puolustus

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa tämän postauksen. Tässä puolustetaan väkivallan uhreja ja käsitellään syyllistämistä, jota he kokevat.

Olen henkisen ja fyysisen väkivallan uhri. En pura näitä tässä postauksessa enempää, mutta mainitsen vain, koska tästä syystä tiedän, miten väkivallan uhrit välillä kohdataan. Lähtemisellä väkivaltaisesta suhteesta oli pelkkiä positiivisia seurauksia, joten toivon sydämestäni, että väkivaltaisessa suhteessa elävät pelastuvat. Tässä kirjoituksessa kuitenkin teen selväksi, miksei suhteesta lähteminen ole ihan vain sormiennapsautuksesta kiinni.

Lähes jokainen väkivallan uhri on kuullut suunnilleen tämän kommentin: Miten sinä et ole lähtenyt? Tai: Miksi et lähtenyt aikaisemmin?

Ja tyypillinen: Minä en tuollaista hyväksyisi. (Piiloviestinä, että kommentoija itse toimisi tilanteessa paremmin kuin uhri. En pidä tästä kommentista siksikään, että eihän kukaan meistä voi täysin olla varma, miten väkivaltatilanteessa toimisi, jos ei ole tilanteessa ollut.)

No, sen sellaista. On kuitenkin todella helppoa - aina, jokaisessa asiassa - neuvoa tietävästi, jos ei ole tilanteessa itse ollut. Kyllä minä tiedän! - Mutta itse asiassa et tiedä.

Toivon, että ihmiset edes yrittäisivät ymmärtää. Minun mielestäni uhrien syyllistäminen on julmaa ja sydämetöntä. Ikään kuin haluttaisiin tehdä jo valmiiksi kamalassa tilanteessa olevan ihmisen elämästä vieläkin vaikeampaa.

No, miksi se uhri ei vain lähde?

Ajatellaan väkivaltaista parisuhdetta. Yksikään parisuhde ei ala niin, että ensitreffeillä väkivallantekijä retuuttaa toista hiuksista pitkin lattiaa tai nöyryyttää henkisesti. Parisuhteet alkavat positiivisissa merkeissä. Tutustutaan, ihastutaan, rakastutaan, väkivallantekijä pitää hyvänä, ostaa lahjoja. Ongelmat alkavat vasta myöhemmin. Väkivallassa, aivan etenkin henkisessä väkivallassa, on myös sellainen piirre, että se alkaa pienistä jutuista. Ihan vaan huomautuksia, nopeita ja pieniä. Sitten ne kasvavat ja käyvät yhä nöyryyttävämmiksi. Hiljalleen kuumenevassa kylvyssä kiehuu lopulta elävältä, mutta koska kylpy kuumenee hitaasti, ei aina huomaa, että tilanne käy vakavammaksi.

Ja mitä siitä seuraa? Uhri alkaa kävellä varpaillaan ja varoa itseään. Käytös muuttuu. Ei uskalla sanoa jotain asiaa, koska pelkää, että väkivallantekijä tarttuu siihen ja nöyryyttää ja nolaa ja vähättelee. Tai ei uskalla mennä ulos kavereiden kanssa, koska tunnelma kodissa kiristyisi sen jälkeen. Uhri alkaa suojella itseään. Ja sekin on todella tapa suojautua, vaikka näin ei koskaan pitäisi käydä. On inhimillistä, että haluamme välttää kivuliaat tilanteet. Se on täysin inhimillistä, eikä siitä pidä syyllistää.

Väkivaltainen suhde ei siis aina ole ollut väkivaltainen. Se ei myöskään ole väkivaltainen koko ajan. Onhan se hämmentävää, mutta ihminen on aika monimutkainen olento. Hän kokee ristiriitaisia tunteita, joista ei aina ota ihan selvää.

Syyllistävä kyseleminen ja alentava neuvominen tuovat uhrille kokemuksen, että hänellä ei ole itsenäistä toimijuutta. Olen surkea luuseri, joka ei tähänkään kykene. Kun uhrille tulee kokemus, ettei hän kykene tähänkään eikä hän ole itsenäinen toimija, hän ei saa kokemusta, että hänen olisi edes mahdollista lähteä väkivaltaisesta suhteesta.

On vielä eräs seikka, joka ennen kaikkea pitää kiinni väkivaltaisessa suhteessa. Se on se, että väkivalta tuhoaa uhrin itsetunnon. Kun tulee tarpeeksi pitkään nöyryytetyksi, ihminen alkaa tuntea itsensä surkeaksi luuseriksi. Kun ihmistä kohdellaan arvottomana - kun lähimmäinen kohtelee uhria arvottomasti - tämä alkaa pian uskoa, ettei ansaitsekaan mitään hyvää. Tämä alkaa ehkä jopa ajatella, että on ansainnut kaiken. Jotkut myös ajattelevat, että ehkä heidän käytöksensä todella on jotenkin provosoinut. Ehkä tosiaan ei olisi pitänyt mennä kavereiden kanssa niihin juhliin, syödä tuota croissantia tai pitää sitä paitaa.

Ihmisen pitää koota murentuneen itsetuntonsa kappaleet, jotta voi lähteä väkivaltaisesta suhteesta. Ja siihen tarvitaan usein toisten tukea. Siksi uhreja pitää tukea, ei syyllistää! Se, että ihmisen kokemusta surkeudesta ja luuseriudesta vahvistetaan syyllistävillä kommenteilla, vain pahentaa tilannetta.

Ja miksi väkivallan uhri ei ylipäätään puolustaudu itse tilanteessa? Lyö tai sivalla takaisin, fyysisesti tai henkisesti.

Tosiasia on, ettei kaikista meistä ole siihen. Useimmat ihmiset eivät halua lyödä ketään, vaikka joskus tuntuukin, että se olisi paras tapa toimia. Voi ajatella, että nyt minä puolustaudun, mutta käsi ei vain nouse. Useimmista ihmisistä ei ole lyömään, koska useimmat meistä eivät kykene väkivaltaan. On myös tosiasia, että väkivaltatilanteessa useimmiten jähmettyy. On ihan loogista, että ihminen ei lähde kamppailuun, jonka todennäköisesti häviäisi. Sehän on vain itsensä suojelemista. Yritys välttyä pahemmilta ruhjeilta. Ja vaikka uhri voisikin voittaa kamppailun - yllätysmomentilla, esimerkiksi - ihmisen aivot toimivat niin, ettei noissa tilanteissa ajattele kovin järkevästi. Ne ovat uhkaavia tilanteita. Ylipäätään väkivaltatilanteissa ei yleensä ole aikaa pohtia ratkaisuja.

Henkistä väkivaltaa sisältävät tilanteet ovat aika absurdeja. Sanoiko se todella noin? Sanoiko siis todella? Kuvittelenko minä? Olenko hullu? Miten minusta välittävä ihminen sanoo noin? Miten kukaan sanoo noin? Miksi hän?

Siksi(kin) niihin on vaikeaa reagoida. Tilanteet ovat yleensä myös nopeita. Sellainen nopea sivallus, ja sitten tilanne jo vaihtuu, eikä vanhaan ehkä tule palattua.

Olen tajunnut jotain. Se on niin itsestään selvää, ettei sitä osaa ehkä ajatella. Mutta tilanteeseenhan voi palata. Siihen voi palata päivienkin kuluttua, ja pitemmänkin ajan kuluttua. On ihan ok sulatella ja miettiä, mitä sanoisi.

Sitten on vielä yksi syy. On tosiasia, että monet ihmiset, jotka ovat joutuneet kumppaniensa surmaamiksi, tapetaan vasta suhteen päättymisen jälkeen. Kostona, tai jotain. Niin, tekijä voi myös kostaa. Joskus kosto on kohtalokas. Ihminen pelkää. Toki väkivaltaiseen suhteeseen jääminenkin voi johtaa kuolemaan, se on selvä. Mutta jos ihminen pystyy nöyryyttämään kumppaniaan suhteessa, hän voi tehdä jotain vielä pahempaa suhteen päättymisen jälkeen. Totta kai sellaista pelkää.

Sain itse tällaisen viestin väkivaltaisesta suhteesta lähtemisen jälkeen: "Sä tulet katumaan tätä koko ikäsi. Vielä mä sulle opetan, mitä menettäminen on." Pelkäsin tehdä rikosilmoituksen, koska se olisi saattanut johtaa väkivaltaan vielä todennäköisemmin, koska tekijä olisi kostanut kaiken. Tein kuitenkin ilmoituksen, eikä mitään tapahtunut. Koen nyt olevani turvassa. Mutta olihan se pelottava viesti. Entä jos hän olisi pahoinpidellyt, raiskannut tai jopa tappanut jonkun läheiseni? Olisin luultavasti potenut siitä syyllisyyttä, vaikka tiedänkin, ettei se olisi ollut minun toimijuudestani kiinni. Vaan hänen. Mutta itsesuojeluvaisto istuu ihmisellä vahvassa. Ei siitä pidä syyllistää. Me kaikki haluamme selviytyä. Väkivaltatilanne on niin äärimmäinen, etteivät ihmisen aivot toimi aina niissä parhaalla mahdollisella tavalla.

Lopuksi kerron, miten väkivallan uhri pitää kohdata ja mikä häntä todennäköisesti auttaa syyllistämistä enemmän.

Väkivallan uhri tarvitsee kuuntelijaa, ja hän tarvitsee empatiaa. Hänen kuuntelemistaan voi tukea kysymyksillä ja empaattisilla kommenteilla kuten olen niin pahoillani, että joudut kokemaan tuollaista, tai tuo on sinua kohtaan väärin. Hänen kanssaan voi puntaroida tilannetta. Joskus voi myös laskea plus- ja miinuspuolia - mitä hyvää seuraisi jäämisestä, mitä lähtemisestä. Näiden puolien laskemisen pointti ei tosiasiassa ole uhrin kannustaminen pohtimaan suhteeseen jäämistä, vaan se, että lähes poikkeuksetta uhri löytää suhteesta miinuspuolia enemmän ja lopulta alkaa hahmottaa kokonaiskuvaa.

Sanoisin myös, ettei kannata liikaa kauhistella. Kun joku kuuntelee minua, haluan luottaa siihen, että kuuntelija kestää sen, mitä minä kerron. Ettei tilanne käänny siihen, että minun pitää lohduttaa ihmistä, jolle olen kertonut.

Ennen kaikkea väkivallan uhrille täytyy antaa kokemus siitä, että hän on itsenäinen toimija ja hän pystyy kyllä lähtemään väkivaltaisesta suhteesta. Minut herättivät seuraavat lauseet: Sinä olet aikuinen ihminen. Sinä saat lähteä, ja sinä pärjäät kyllä. <3 



sunnuntai 2. toukokuuta 2021

Voi kunpa joku kuuntelisi minua

Toki siis käyn terapiassa. Minua kuunnellaan joka viikko, joskus kahdestikin viikossa. Saan kyllä puhua murheistani.

Välillä vain haluaisin puhua myös läheisilleni. Haluaisin kertoa, miten minulla menee, miten on mennyt, haluaisin kertoa läpikäymistäni vaikeuksista, koska ne vaikuttavat edelleen elämääni. Toisetkin kertovat minulle vaikeuksistaan. (Se tuntuu hyvältä. Olen luottamuksen arvoinen.)

Haluaisin vain itsekin joskus kertoa.

Mutta kaava on aina sama: Kun kerron, toinen kertoo oman kokemuksensa, yleensä pitkästi, ja sitten me keskustelemme hänestä.

Tietenkin keskusteluun kuuluu se, että toinen kertoo jotain itsestään, sitten toinen itsestään, ja niin edelleen. Mutta joskus olisi kivaa, jos pysähdyttäisiin minunkin kokemukseeni eikä vain mentäisi eteenpäin. Jos minulta kysyttäisiin joskus jotain. Menen niissä tilanteessa ymmälleni enkä tiedä, miten jatkaa omasta kokemuksestani. Aika usein on niinkin, ettei se toisen kokemus liippaa kovin läheltä omaani, vaan on ihan irrallinen tarina.

Vaikenen.

Yhteen yhteisöön jaoin tällä viikolla tilanteen, jossa kerroin olevani kyllästynyt siihen, miten isäni kommentoi ulkonäköäni. Kerroin myös syömishäiriöstä ja siitä, miten raskasta on, kun ei saa olla rauhassa. Toinen ryhmäläinen alkoi yhtäkkiä kertoa, miten hänen vanhempansakaan eivät hyväksy hänen lävistyksiään, mutta miten se ei haittaa, koska hän tykkää lävistyksistään. Hän kertoi siitä aika pitkästi. Tunsin itseni täysin sivuutetuksi, koska asiaani ei kommentoitu mitenkään. Se tuntui pahalta.

Eräässä ryhmäkeskustelussa hiljainen nainen halusi kertoa osastojaksostaan. Toinen kiirehti puhumaan päälle, että kyllä minäkin olen ollut osastolla, psykoosin takia, ihan kuin se olisi ollut kilpailu. Sydämeni särkyi, kun tämä hiljainen nainen yritti kerrankin kertoa jotain henkilökohtaista itsestään. Kysyin, mitä hän oli aikonut sanoa, mutta hän ei pystynyt palaamaan aiheeseen.

Vihaan sitä, kun käynnissä on hyvä keskustelu, ja joku tulee ja vaihtaa aihetta. Pilaa sen.

Yhdellä läheisimmistäni on todella vaikeita kokemuksia lapsuudestani. Kun kerron omastani - olihan minullakin kaikenlaista - hän kertoo heti omastaan. Sitten keskustelemme siitä. Ja tietenkin keskustelemme, koska hänen kokemuksensa ovat niin syviä ja kipeitä, ja hän ei käy terapiassa, hän tarvitsee jonkun, joka kuuntelee. Mutta kai minäkin olen hänen läheisensä, ei hän pelkästään minun.

Poikaystävä kysyy joskus, miten päiväni on mennyt. Se tuntuu järistyttävän hyvältä.

Toisaalta elämässäni on jonkin verran ihmisiä, jotka kysyvät, mitä minulle kuuluu, ihan vain, jotta saisivat kertoa omat kuulumisensa.

Ihmiset eivät kuuntele ymmärtääkseen vaan vastatakseen.

Jokainen rakastaa puhua itsestään. Ei se ole itsekästä. Sille pitäisi antaa tila. Ihan jokaiselle. Vastavuoroisesti.

Jokin aika sitten ajoin isän kanssa pitkän ajomatkan. Koetin kuumeisesti keksiä puheenaiheita, mutta isän kanssa se on vähän vaikeaa. Kerroin aikovani seuraavana päivänä tehdä bulgursalaattia, enkä ole ennen kokannut bulguria. Isä alkoi yhtäkkiä puhua, että kyllä hänenkin pitäisi pudottaa painoa, kun on sitä viime vuosina kertynyt. En osannut vastata mitään. Miten se liittyi bulgursalaattiini?

Muutenkin olen väsynyt laihdutuspuheeseen. Sitä tulee ihan joka paikasta.

Minulla on tapana esittää keskusteluissa muille kysymyksiä. Olisi kivaa, jos joku kysyisi joskus, mitä itse ajattelen asiasta. Tai jopa kysyisi minulta jotain ihan muuta!

Ja tietenkin voin kertoa omatoimisesti. Mutta se ei ole sama asia, ei vain ole.

Olen kiinnostunut muista. Miksi muut eivät ole kiinnostuneita minusta? Ei se ole tietenkään vaihtokauppaa. Mutta ei se saa olla myöskään yksipuolista.

Olen tajunnut, että lapsuudenkodissani ei saanut puhua vaikeista asioista. Äiti suuttui, kun otin vaikean asian esiin, isäpuoli taas kertoi, miten tuollaisesta ei pidä välittää. Isälle ei voinut puhua, koska isä ei ymmärtänyt.

Äiti tosiaan aina suuttui. Terapeutin mukaan se kumpusi hänen huolestuneisuudestaan; hän halusi huutamalla tehdä ongelmasta olemattoman. Ymmärrän sen kyllä. Se ei vain toiminut. En pysty kertomaan hänelle mistään. Ehkä siksi vaikeista asioista puhuminen on vaikeaa kaikkien kanssa. Viime aikoina olen yrittänyt, mutta minut on sivuutettu.

Äiti myös puhui aina omista ongelmistaan minulle, jos silloin, kun olin aika pieni. Kun yläasteella minulla oli tosi vaikeaa, hän kertoi jatkuvasti omista työmurheistaan. Kuuntelin häntä melkein päivittäin. Hän ei koskaan kysynyt, mitä minulle kuuluu. Jos kerroin, hän vähätteli ja suuttui.

Äiti myös puhuu päälle.

Kuuntelen muita, koska tiedän, miten kipeä kokemus on, kun ei tule kuulluksi.

Kaivoin esiin vanhat päiväkirjani. Niitä on vuosilta 2007-2017 kuusitoista. Kirjoitin usein, koska minulla ei ollut kuuntelijaa. Kirjoitan myös blogiin. Täällä saan kuulijoita, ja se tuntuu hyvältä, etenkin kun ihmiset ovat minulle tuntemattomia.

Silti: kunpa myös läheiseni kuuntelisivat. Silloin he voisivat ehkä myös ymmärtää.






Antaudun

Sulle antaudun

Sanat polttaa kurkussa

Tuntuu et tukehdun