Ne halusivat minut elävältä

Olen käynyt viisi vuotta terapiassa.

Olen edelleen kuin lähtöpisteessä.

Miten minulle käy? 

Pelastunko minä?

Minä kävelen nöyrtyneenä näitä katuja, vesisateessa ja tuulessa, reppu painaa, kaikki on kurjaa ja kamalan raskasta. Otan aamuisin kolmea lääkettä ja illalla neljättä ja tarvittaessa viidettä. Olen myöhässä opinnoissani, minulla menee jopa yhdeksän vuotta, tavoiteaika viisi. Minä en ole töissä, en ole työkykyinen. Olenkohan koskaan? Olen käynyt viisi vuotta terapiassa. 

Niin minulle sitten kävi. Sellainen minusta tuli, raukka. 

Minun haluttiin kuolevan. Ne käskivät minun hirttää itseni, tosiaan, tokaisivat uskomattoman helposti, vaivattomasti ja kivuttomasti: "Hirtä ittes huora." Miten kepeä sana tuo huora! Kuin puhuisi säästä tai junavuoroista.

Ne halusivat minut elävältä. Ne ajoivat minua kohti kuolemaani, olen ollut sitä lähellä. Ehkä ne olisivat juhlineet. Viimein siitä päästiin. Ne halusivat minut elävältä.

Ne melkein onnistuivat. Ne tekivät minusta raukan, joka on työelämän ulkopuolella ja joka kantaa rahansa terapeutille, jotta tämä pitäisi minut elämän tällä puolen. Säälittävän raukan, joka ei pärjää ihmissuhteissa. Joka nappailee lääkkeitä pysyäkseen järjissään. Joka ei valmistu ehkä koskaan. Niin että kai ne melkein onnistuivat.

Kai ne olisivat onnellisia, jos tietäisivät. Tästä kaikesta.

Mutta täällä minä vielä olen. Elossa.

Menen eteenpäin. Käyn terapiassa. Otan lääkkeitä. Teen parhaani. Siten kostan. Olemalla tappamatta itseäni.

Täällä minä vielä olen.

I'm fighting a battle

I'm fighting my shadow

Herd fears like they're cattle

I'm fighting a battle, yeah

I'm fighting my ego

Lost youth where did we go wrong

I'm fighting for me through

I'm lighting the long way home

Oh the past it haunted me

Oh the past it wanted me dead

Oh the past tormented me

Oh the past it wanted me dead

Oh the past it haunted me

Oh the past it wanted me dead

Oh the past tormented me

but the battle was lost

'cause I'm still here

Sia

Litium

En ole nukkunut kahteen päivään. Juurikaan. Kevyttä koiranunta tiedostaen koko ajan, missä olen ja mitä teen, ja että saatan millä hetkellä tahansa herätä. Sitten herään ja kuulostelen ääniä rappukäytävässä, tassuttelen asunnossa, katselen ulos ikkunasta hiljaista katua, jota pitkin ajaa ajoittain ehkä yksi auto. Katulamput valaisevat öiset kadut. Olen loputtoman yksinäinen öisin. On niin pimeää.

Huomenna, huomenna menen lääkäriin, jos en tänäkään yönä nuku. Ehkä menen päivystykseen, ehkä sairaalaan. Ehkä joku ottaa minut huollettavakseen niin ettei minun tarvitse itse hoitaa mitään, olla mistään vastuusta. Varsinainen lääkäriaika on vasta maaliskuun lopulla, mutta voi olla, että tarvitsen akuuttiajan. Ellen ensi yönäkään nuku.

Ehkä minulla on sekamuotoinen vaihe. Se on täysin mahdollista, koska ajatukseni ovat masentuneen ihmisen ajatuksia, mutta oloni silti energinen. Itsesyytöksiä, epätoivoinen tulevaisuudennäkymä, ahdistusta. Ja kuitenkin energiaa. En energiasta huolimatta pysty keskittymään mihinkään tekemiseen, joten makaan ja kiemurran sängyssä yksinäni. Luin netistä, että sekamuotoisessa vaiheessa on suuri itsemurhariski. Välillä tuntuu, että olisi parempi olla kuollut kuin kohdata kaikki elämän vastoinkäymiset. Minusta ei ole jaksamaan. Kuinka toisista on? - Mutta minä tarkkailen tilannetta. Tarkkailen itseäni. Haluan pysyä valppaana. Haluan selviytyä.

Olen muutenkin sotkenut elämääni maniassa, järjestänyt itseni ongelmiin, sekoillut. Olen hirviö. En tahdo sen tapahtuvan enää koskaan. Siksi manianestolääkettä on nostettu. Mutta auttaako se, vai sotkeeko se pakkaa entisestään. Lisää litiumia, lisää rauhoittavia, nyt apua. Jos vielä vain unta.

Ystävä lähettää yhtenään viestejä. Hän on huolissaan minusta. Hän on lukenut blogia. En tiedä, miten voisin hälventää ystävien huolta. On syitä olla huolissaan, mutta en silti haluaisi, että kukaan kantaa kurjia ajatuksia minun takiani. Minä selviän kyllä yksin. Joten kuten, enkä täysin, mutta selviän, jos se tarkoittaa elossa pysymistä.

Ehkä myös minun pitäisi olla huolissani minusta.

Haluaisin päästä jonnekin säilöön, jossa minut turrutettaisiin lääkkeillä, eikä minun pitäisi kohdata maailmaa ennen kuin olen siihen valmis. Ehkä niin tapahtuu. Riippuu, mitä lääkäri sanoo. Huomenna, jos en yölläkään nuku. Nyt ei tunnu siltä.

Olen maailman yksinäisin olento.

Lithium, don't want to lock me up inside

Lithium, don't want to forget how it feels without...

Lithium, I want to stay in love with my sorrow

Don't want to let it lay me down this time.

Drown my will to fly.

Here in the darkness I know myself.

Can't break free until I let it go.

Let me go.

Sellainen minä olen 2

Espresso Housessa helmikuussa

Minä tulen Espresso Houseen kirjoittamaan joka päivä.

Espresso House on kammottava ketjukahvila, jonka sisustus on ikään kuin lavasteita. Mutta kahvi on kovin hyvää ja tunnelma sopivan kiihkeä, minä hukun mukavasti joukkoon. Iso kahvi on erityisen iso. Paikassa käy paljon nuoria ihmisiä sekä minunkaltaisiani työskentelijöitä, jotka minun laillani tilaavat ison kahvin ja uppoutuvat Macbookeihinsa kuulokkeet korvilla. Katselen heitä vaivihkaa.

Ulkona pauhaa kävelykatu, ihmisillä on kiire. Jouluvalot on nyt purettu ja nyt jäljellä on vain pimeys, vaikka valo lisääntyy joka päivä, kunnes alkaa kirkas kevät. Minä odotan sitä vähän kauhulla. Pimeys on aina sopinut minulle valoa paremmin.

Olen ollut maaninen. Nyt olen tasaantunut, mutta tunnen, kuinka masennus taas lähestyy. Olen varma, se on jossakin kulman takana taas kerran. Ja se vielä sitoo minut sänkyyn, uuvuttaa. Minä en tahtoisi. Minä tahtoisin jatkaa elämääni niin kuin nyt, nyt, nyt, tasaisena ja toimintakykyisenä.

Aloitin traumaterapian. Kaikki vanha pitää nyt kaivaa esiin, se, minkä mieluummin haluaisin unohtaa. Kaivaa kerros kerrokselta, lapioida oikein kunnolla, kunnes törmätään peruskallioon, siihen, minkä päälle minä olen rakentanut persoonaani. Terapia ei ole koskaan ollut näin rankkaa. Voin aina vain pahemmin ja pahemmin joka kerran jälkeen, kun käyn siellä, kunnes sitten, jonain kevään kirkkaana päivänä, minä alan voida paremmin. Eiköhän niin käy, miksi muutoin minä jaksaisin lapioida tätä multaa traumani päältä.

Ehkä traumaterapia vielä laukaisee masennuksen. Mutta masennus menee ohi, menee ohi, menee ohi, se menee aina ohi.

Luin oppaan nimeltä Minusta tulee kirjailija. Se sai minut muistamaan vielä vahvemmin, mikä on unelmani, se, jonka takia minä jaksan nähdä vaivaa ja joka pitää minut kiinni elämässä. Jonka vuoksi jaksan taistella ja kenties voittaa taistelun, ainakin jonkin erän. Siksi minä istun Espresso Housessa päivittäin kolmekin tuntia ja hakkaan näppäimistöä. Minulla on sanottavaa. Siksi kirjoitan romaania ja päivitän tätä blogia.  Minun on pakko saada itsestäni ulos se, joka minussa velloo.

Mainitsin blogin ohimennen eräällä kirjoittajakurssilla. Ohjaaja kysyi, kuinka kauan olen kirjoittanut, ja vastasin totuudenmukaisesti nopeasti ynnättyäni, että viisi vuotta. Tosiaan. Blogi täyttää maaliskuun lopussa viisi vuotta. Sinä aikana on tapahtunut kaikenlaista. Koulun etenemistä, töitä, vaihto, parisuhteita ja eroja, hetkellinen paraneminen masennuksesta, sairauslomaa, diagnoosin raju muuttuminen, sairaalareissuja, lääkemuutoksia, vaikka ja mitä. Kirjoitan lisää tästä sitten kun synttäreiden aika koittaa. Aina ajatellessani vointiani voin palata blogiin ja tutkailla täällä, mitä kaikkea on tapahtunutkaan.

Joka päivä minä tulen Espresso Houseen kirjoittamaan. Minun on pakko kirjoittaa. Kaikki meistä tarvitsevat syyn pysytellä hengissä, kirjoittaminen on minulle se syy. Siksi minä jaksan. Ja siksi minä istun Espresso Housessa päivittäin tunteja ja annan palaa.

Olen ollut ollut eilen poissa kotoa enkä tahdo osallistua keskusteluun

Juuri nyt tekisi mieli mennä pois.

Lukita ovi, sulkea ikkunat, sytytellä kynttilöitä ja olla yksin, olla poissa kaikkialta. Olla jopa vastaamatta viesteihin. Keskittyä lukemiseen, keskittyä elokuviin, ehkä kirjoittamiseen. Nukkua, vain nukkua.

Niin tapahtuu aina silloin tällöin. Paitsi että vetäydyn kaikkialta, olen toisinaan myös kylmä ja kalsea.  En ehkä ilkeä, mutta kylmä, enkä jaksa huomioida toisten tarpeita samaan tapaan kuin toisina kertoina. En halua, että minua halataan. En halua, että minua säälitään. En halua, että minun lähelleni tullaan, enkä halua olla se alati huolehtiva ja kiva tyttö, joka olen enimmän aikaa. En jaksa kantaa toisten taakkoja. Vaikka toiset ovat kivoja, toiset tahtovat hyvää, niin silti.

Johtuuko se masennuksesta? En tiedä. Ehkä se johtuu. Se on niin kausittaista: joskus vain haluan olla yksin, loputtoman yksin. Minulla ei ole voimia sosiaaliseen kanssakäymiseen. Niin kännykkä saa kilahdella viestejä yöpöydälläni, enkä jaksa vastata niihin, jaksanko edes lukea. Kahvipöydässä, jos sinne siunaannun, olen hiljaa ja vastaan vain, kun minulta kysytään. En tahdo osallistua keskusteluun.

Ystävyyssuhteita on mennyt pilalle sen takia. Se on ymmärrettävää. Minun ei ehkä pitäisi muodostaa suhteita, jotka vaativat jatkuvaa alttiina oloa. Mutta olen saanut myös ystäviä, jotka ymmärtävät minua ja jättävät toisinaan rauhaan, sitten ottavat taas takaisin syleilyynsä, kun minä jaksan palata.

Unohdan usein muutenkin vastata viesteihin. Olen kammottava. En vain aina jaksa olla sosiaalinen. Tarvitsen oman tilan, joka toisinaan on iso mutta tiivis. Turvaväli, turvaväli. Antakaa minun olla ihan yksin.

Sitten minä kömmin esiin masennuskolostani ja säteilen iloisesti. Pyydän kahville, kuuntelen murheet, silitän käsivartta. Nauran ja nauratan kaikkia jutuillani. Sellainen minä olen, kausi-ihminen.

Elämä skitsoaffektiivisen häiriön kanssa voi joskus olla vuoristorataa niin kuin elämä kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa. Se kaikki tapahtui minulle marraskuussa. Olin yltiösosiaalinen, juttelin tuntemattomille, olin holtiton. Sitten iski häpeä, ja lukittauduin kirjojen kanssa kotiin. En kestänyt kohdata ketään. En ole nyt masentunut, mutta olen häpeissäni ja tarvitsen rauhan, jonka aikana kokoan taas itseni. 

En halua, että se toistuu enää. Että minä saatan itseni ongelmiin. Haluan olla rauhassa, ihan rauhassa, ja elää tavallista elämää.

Vuosi 2019 - kuntoutumisen vuosi

Tässä lista toiveista, haaveista ja tavoitteista vuodelle. :) 

Kirjan julkaiseminen

Suurin haaveeni. Minulla on useita käsikirjoituksia, joille yritän löytää kodin.

Kuntoutus

Kela myönsi minulle loppuvuodesta kuntoutuksen, ja aionkin panostaa omaan kuntoutumiseen vuonna 2019 aivan eri tavalla. Aloitan mm. pitkän psykoterapian ja tapaan terapeuttia kahdesti viikossa. Olen hyväksynyt sen, etten koskaan parane, mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö voisi elää parempaa elämää.

Oma itse

Ruisrock 2019

Vuonna 2018 pidin piiitkästä aikaa tauon Ruisrockista, mutta tänä vuonna se taas kutsuu! Muutenkin haluaisin käydä enemmän keikoilla. Olenkin hankkinut liput Vesalan, Vesterisen ja Maija Vilkkumaan keikoille.

Kuolemanpelon voittaminen

Tämän tavoitteen asetin viime vuonnakin, onnistumatta saavuttamaan sitä. Tänä vuonna yritän uudelleen - ja yritän olla jättämättä asioita tekemättä kuolemanpelon vuoksi.

Terveellisempi elämä

Parempia valintoja, lisää liikuntaa, lisää hellyyttä omaa itseä kohtaan. Niiden avulla haluan parantaa elämääni ja (mielen)terveyttäni.

Tärkeät jutut

Tiedän, mikä on oikein. Toimin sen mukaan.

Salainen toive

Teille kaikille lukijoilleni toivotan ihanaa, rakkaudentäyteistä, turvallista vuotta 2019!

Vuosi 2018 - ihan tavallinen vuosi

Niin se meni tämäkin vuosi, vuosi 2018. Kiinalaisessa horoskoopissa koiran vuosi.

Vuosi oli aika tavallinen ja tasainen. Tein vuodelle taas toiveita. Niistä osa toteutui, osa ei. En esimerkiksi valmistunut opettajaksi niin kuin oli tarkoitus, vaan jouduin kesken kaiken sairauslomalle. En myöskään lakannut ajattelemasta kuolemaa, päinvastoin: ajattelin kuolemaa päivittäin, niin omaani kuin toisten, niin omasta tahdostani tapahtuvaa kuolemaa kuin erityisesti onnettomuuksissa tai iskuissa tapahtuvaa kuolemaa. En koko vuoden aikana osallistunut yhteenkään jumppatuntiin niin kuin olin toivonut enkä osannut olla tuntematta huonommuutta ja häpeää syömisen jälkeen.

Olen kuitenkin tyytyväinen tähän vuoteen. Vuosi oli tasaista arkea. Tasainen arki on ihan parasta. En kaipaa juhlaa, en tähtisadetta, en enää. Haluan, että päivät ovat ihan tavallisia. Ihan tavallisia, arkisia, terveitä päivä, kiitos, lisää.

Abilify

Maaliskuussa 2018 päätettiin kokeilla uutta lääkettä nimeltä Abilify. En liioittele paljon, jos sanon, että se pelasti henkeni. Se vei pois harhat ja vähensi ahdistusta. Lakkasin ajattelemasta itseni tappamista ja sain otteen elämästä.

Oikea diagnoosi

Sain oikean diagnoosin, minkä ansiosta minua osataan nyt myös hoitaa oikein. Lääkitys on nyt kunnossa, ja olen koko syksyn 2018 voinut vähintään melko hyvin.

Sairausloma

Kesäisin olen normaalisti töissä, tänä kesänä kuitenkin sairauslomalla. Se teki hyvää. Nukuin paljon, mutta olin levon tarpeessa. Loppukesää kohti aloin piristyä ja muutuin aktiivisemmaksi.

Dresden

Elokuussa tapasin Saksassa, Dresdenissä, vanhan kämppikseni Xiaozhoun, joka asuu nykyään Saksassa mutta on alun perin Kiinasta. Hänen kanssaan kävimme mm. eläintarhassa, kiipeilymetsässä ja kansallispuistossa. Päivät olivat intensiivisiä, ja minulla on jo nyt kova ikävä häntä.

Praha

Matkani Saksasta jatkui Prahaan, missä vietin pitkiä aikoja kahviloissa ja baareissa kirjoittamassa. Erityisesti mieleeni jäi baari, jonka nimi oli Books & Friends - siellä kirjoitin lopun kirjaani, jota työstän tällä hetkellä eteenpäin.

Katowice & Krakova + Auschwitz

Katowicessa tapasin vanhan ystäväni, jonka olen tuntenut internetin välityksellä jo vuodesta 2010 mutta jonka tapasin nyt ensimmäistä kertaa kasvotusten. Krakovassa vieraillessani vierailin myös Auschwitzissa, joka on ollut vierailulistallani jo pitkään. Kohde oli oikein koskettava. Erityisesti kosketti seinä, johon oli koottu uhrien valokuvia.

NaNoWriMo

Osallistuin NaNoWriMo-kirjoitushaasteeseen ja voitin! Kirjoittaminen tuotti paljon iloa tänäkin vuonna, ja sain paljon aikaan.

Parisuhde

Parisuhteeni vakiintui ja muuttui osaksi tavallista elämää. Olen kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka saan tämän ihmisen kanssa viettää.

Muita iloisia juttuja olivat ainakin nämä:

Matkustin Ranskaan lokakuussa 2018. Matka oli osa kansainvälistä projektia. Matkassa oli mukana paljon epäonnea, mutta eniten tuotti iloa tavata uusia ihmisiä, joista monet olivat samassa elämäntilanteessa kuin minä.

Laihduin vähän.

Lääkitys saatiin kuntoon.

Luin paljon hyviä kirjoja, mm. Margaret Atwoodin Oryxin ja Craken ja Riikka Pulkkisen Lasten planeetan.

Tapasin idolini Maija Vilkkumaan.