Vedin jo kaikki lääkkeet

Odotan katastrofia kuin ukkosta. Se on ilmassa mutta ei puhkea.

Heräilen öisin ahdistuneena ja huolissani. Ovatko tavarani tallella, olenko muistanut maksaa laskut, entä jos luottokortti on varastettu, entä jos sataa sisään, entä jos syttyy tulipalo. Ajattelen kuolemaa. Pelkään kuolemaa. Näen unia kuolemasta. Niissä hiudutaan pois syövän runtelemina, otetaan yliannostus unilääkkeitä tai pyöräillään rekan alle niin, että aivot ovat silkkaa mössöä jalkakäytävällä asvaltinraosta ponnistavien voikukkien seassa.

Pelkään, että tulen hulluksi, mutta mitään ei tule. Ei katastrofia, ei ukkostakaan, vaikka luvattiin. Ei sada sisään. Aurinkoisina päivinä en yritä piiloutua.

Odotan katastrofia, koska en usko, että kontrolloimallakaan voin estää sen tulon. Etteivät langat ole minun käsissäni, vaikka mitä tapahtuu. Tarkistan laukun koko ajan, onko lompakko ja kännykkä. Tarkistan lukituksen ja lieden, ikkunat. Irrotan sähköjohdot. Odotan postissa ikävää kirjettä, vaikka Kelalta. Pelkään maksuhäiriömerkintää. Revin tukkaa päästä koska en jaksa olla koko ajan huolissani. Kun yksi huoli menee, toinen tulee. Tarkistan laukun ja sähköjohdot ja helpotus hädin tuskin tulee.

Lopetin mirtatsapiinin. Olen lihonut liikaa. En olisi ikinä uskonut, että sanon tämän, minähän aina puhun itsensä ehdottoman rakastamisen puolesta. Mutta nyt riittää. Käytän unettomuuteen melatoniinia ja antihistamiinia. Pyysin lääkäriltä Lyricaa, koska en jaksa huolteni kanssa enkä usko, että koskaan selviän tästä. Lääkäri vastusti. Terapeutti taas oli sitä mieltä, että kuvittelen minussa olevan jonkin vian jossain niin syvällä, ettei sitä saa pois - ja että se ei ole totta. En minä ole luovuttajatyyppiä, mutta tässä kohtaa tekisi mieli nostaa kädet pystyyn ja tunnustaa faktat.

Vasta hiljattain tajusin yleistyneen ahdistuneisuushäiriön luonteen. Olen aina luullut, että huolettavat asiat itsessään ovat huolten lähde, mutta ne ovatkin oire. Ahdistus on minussa, se ajelehtii vapaasti ja etsii uomaa, josta päästä läpi. Huolet ovat kanava, josta ahdistus pääsee kulkemaan eteenpäin. Ahdistus minussa on se ongelma, ei se, että otan normaalin elämän niin raskaasti. En tiedä, miten tietoon pitäisi suhtautua. Että helpottuuko tämä tästä vai ei.

Ei se ole se katastrofi, minä vain puran tämän ahdistuksen näin. Ja toisaalta tämä on tapani oireilla, kun elämässä tapahtuu muutoksia. Niin on käynyt ennenkin.

Uniapneatestissäkin kävin, samoin verikokeissa. Tutkittiin, voiko väsymykselleni olla jokin muu syy kuin depressio. Olen kokeiden mukaan kuitenkin täysin terve. Petyin siihen, olin toivonut ongelmiini jotain muuta selitystä kuin masennuksen. "Olisin mieluummin ottanut uniapnean kuin depression", sanoin lääkärille. "Useilla on molemmat", lääkäri vastasi.

Helvettiäkö tässä sitten. Tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin. Vika on minussa jossain niin syvällä, ettei sitä saa ongittua pois. Ihmelääke, joka minut korjaisi, olisi taivaallinen asia. Jos vikaa ei voi korjata, ainakin voisi helpottaa oireita.

Mutta terapeutti uskoo minuun. Minäkin uskon useimmiten, mutta nyt olen vain aika väsynyt. Tulee uusi päivä ja tarkastan taas laukun, avaan lompakon ja etsin tärkeimmät kortit, tunnustelen puhelinta laukun sivutaskussa.

Mun sydäntä sydäntä särkee

Vedin jo kaikki lääkkeet

et se paranee

mut se on yhä kipee

Mun sydäntä sydäntä särkee

Mikään ei auta mitä mä teen

sen eteen

Se on yhä kipee

- Aoda

Rakkaus on lyhyt kuin varpusen lento vasten tornitalon lasista seinää

"Kun käy läpi äkillisen muutoksen, odottaa, että maailmakin on jotenkin erilainen." - Elif Shafak (Valkoinen elefantti, s. 270, suom. Maria Erämaja)

Mies lähti. Yritin kirjoittaa siitä viimeksi, mutten pystynyt, joten kirjoitin muusta. Mutta miksi minä kirjoittaisin suhteen päättymisestä ja sen raastavuudesta? Mitä minä siitä edes kertoisin?

Ja ketä kiinnostaa?

Istuin kaksi päivää sängyssä ja itkin. En syönyt paitsi suklaata söin. Luin uutisia ja toivoin katastrofia maailmaan, koska omakin elämäni järisi. Mutta mitään ei tapahtunut (paitsi Ecuadorissa järisi maa, mutta se ei ollut iso uutinen, vaikka kuolleita oli jotain 700). Kaikki oli ennallaan sittenkin kun palasin arkeen. Se oli minusta järkyttävää. Ydinkatastrofi ja sota ja maanjäristys ja tulivuorenpurkaus! Täällä järisee maa!

Mutta mitään ei tapahtunut.

Itkin, vaikka mies pakotti minut tekemään asioita joita en tahtonut ja vaikka hän suuttui minulle vähän väliä.

Itkin, vaikka rakastellessamme mietin usein Jaakkoa.

Itkin, vaikka olin samaan aikaan Todellisuudessa Rakastunut runokurssin Hassuun Poikaan. Analysoin hänen kanssaan Catharina von Gripenbergin Elle-runoa, joka hänen mielestään kertoi epäselvästä sukupuoli-identiteetistä ja minun mielestäni naiseksi kasvamisesta. Emme päässeet yhteisymmärrykseen mutta keskustelu oli Mahtavaa. Se oli ihana päivä.

Itkin, vaikka Tuntematon Mies Turusta seuraa minua Instagramissa ja minä häntä ja tykkäilemme toistemme kuvista, ja olen varma, että jonain päivänä vielä pyydän häntä treffeille.

Itkin, vaikka haaveilin ihan muusta kuin suhteesta, kuten Oikeasti Toteutuvasta matkasta Saksaan tai Huikeista Seikkailuista ja festareista.

Itkin, vaikka miesystäväni ei ollut kovin hyvä miesystävä enkä minäkään varmaan erityisen hyvä tyttöystävä.

Näin on varmaan parempi, ja silti itkin.

Ja kaikkea sen sellaista ja mitä sitten.

Miksi itkisin?

 

 

On ollut jo monia aurinkoisia päiviä. Se on outoa, koska nyt on vasta toukokuu, ja viime kesä- ja heinäkuussa ei ollut ollenkaan näin lämmin. Ihmisetkin tuntuvat kumman iloisilta. Bussissa mies istui vieressäni koira sylissään. Koiran nimi oli Pera ja sillä oli hermovaurio, jonka vuoksi se ei osannut ollenkaan pelätä. Sen elämän täytyi olla vaarallista mutta ehkä toisaalta ihanaa. Se ei pelkäisi oikeita asioita mutta ei niitä vääriäkään.

Tänään istuin kahvilan terassilla juomassa hyvää kahvia ja lukemassa sanomalehteä ja runoja. Mietin, että varför Paris, vi har ju Åbo. Kun Jaakko jätti minut, vihasin tätä kaupunkia, mutta nykyään rakastan. Tekisin vielä Suuria Asioita. Olen Vallankumouksellinen Nainen, maahan niin usein lyöty ja silti aina taisteluvalmis.

Antaa tulla!

Rakkaus on lyhyt kuin varpusen lento

Vasten tornitalon lasista seinää

Se on sääli ja tietenkin niin surullista

Siltikin samantekevää tänään

Onni multa otettiin eilen pois

Ja aamun tyhjän sängyn laidalla itkin

Sitten soi jo puhelin pöydän pyyhkäisten

Nauttikaa ihanista aurinkoisista päivistä!!

- Aoda

(Anteeksi isot kirjaimet, luin ennen tämän kirjoittamista Catharina von Gripenbergiä.)

Näytä kuinka lähdetään, pelastutaan, hymyillään

Kun tapahtuu paljon hyviä asioita, alan aina vaistomaisesti miettiä, milloin menee taas huonosti. Sain ensin töitä, sitten stipendin, sitten varasin lennot ja olin kaiken kaikkiaan niin onnellinen ja tyytyväinen elämääni, etten ole ollut aikoihin, tai ei, ikinä, ikinä elämässäni. Ja silti mietin, milloin menee taas kaikki pieleen ja tulen onnettomaksi. Elämän riepotteleman ihmisen ajatuksia. Yleensä turhia.

Mutta ei tällä kertaa.

Pam.

Tuli kriisi. Lattia täynnä käytettyjä nenäliinoja. Itkua ja huutoa. Kyynelten kastelema tyyny Kyvyttömyyttä nousta ylös, mennä suihkuun ja pukea ja keittää kahvia. Vaatteet olivat likaisia enkä jaksanut mennä pyykille, tiskipöytä täynnä likaisia astioita. Eikä aavistustakaan, miten jatkaa elämää.

Tämä postaus ei kuitenkaan kerro siitä. Tämä postaus kertoo kaikesta siitä, miten minä selviän tästä. Kriisistäni kerron toiste, sitten kun saan siihen riittävästi etäisyyttä.

Ystävät tulivat heti. Lähetin viestin, kerroin mitä olin tapahtunut ja kysyin: Pääseekö joku mun luokse? Rakas ystävä tuli heti sinä iltana lohduttamaan. Puhuimme tapahtuneesta, sitten muusta, ja sitten lähdimme drinkille. Kävimme myöhemmin vielä Subwaylla, koska kävimme siellä usein syömässä lukioaikoina. Syy tähän oli, ettei pienessä kotikaupungissamme ollut Subwayta, ja aina kun olimme isommassa kaupungissa, kävimme herkuttelemassa kuin pikaruoka olisi ollut jotain tosi hienoa ja ihmeellistä. Otin ihan samanlaisen leivän kuin silloin, makeasipulikastikkeessa maistui nuoruus ja sekin teki oloni paremmaksi. Ja ymmärsin, että vaikka olen ollut ystävästäni erossa syistä ja toisista, mikään ei ole muuttunut: hän on edelleen siellä jossain minua varten, ja valmis auttamaan.

Seuraavana päivänä tulivat toiset. Sain ensin lahjoja: teetä ja itsetehtyä superhyväntuoksuista ihonkuorintavoidetta. Itkin heidän olkiaan vasten vaikka räkä virtasi. Kävimme kaupassa, se oli kovan ponnistuksen takana ja itkin sielläkin, mutta selvisin, vaikka ruoka seuraavina päivinä paheni jääkaapissa; en saanut mitään alas. Oli karkkia ja sitten leivottiin, pakotin makeaa banaanileivonnaista väkisin alas, koska jotain oli syötävä. Itkin ja valitin, surin, eikä kukaan valittanut, ettei jaksaisi ruikutustani tai olisin taakaksi. Myös paikalle pääsemättömiltä ystäviltäni sain tsemppejä ja piristäviä kissakuvia.

Maanantaina oli noustava. Jalkaa toisen eteen vaan, askel kerrallaan, siitä se alkaa. Essee valmiiksi ja tenttiin, sitten jonnekin vain jotta en olisi kotona. Kirjastossa törmäsin opiskelukaveriin. Häneltä oli kuollut mummo. Istuimme kirjaston portaille syömään suklaakeksejä ja vollottamaan.

Myös eräs toinen kaverini oli joutunut samankaltaiseen tilanteeseen, lupasi vertaistukensa. Perhe lupasi rientää apuun siivoamisen, pyykkäämisen ja tiskaamisen kanssa, kunhan vain ehtivät. Terapiassakin vuodatin kyyneleitäni, mutta sitten ne ehtyivät, en enää jaksanut itkeä. Menin kirjastoon, istuin siellä, kävin nuorten kohtaamispaikassa, katselin Simpsoneita ja Vallan linnaketta ja Girlsiä. Aloin suunnitella suurta historiallista romaania, en koska aikoisin kirjoittaa sen, vaan jotta saisin muuta ajateltavaa.

Eilen kuuntelin musiikkia ja siivosin keittiötä. Vahingossa aloin tanssia ja laulaa mukana. Minusta tuntui, etten olekaan surullinen.

Tuttavalta sain tärkeän muistutuksen: vaikka jokin on tosi huonosti, hyvät asiat jäävät minulle silti. Niitä vaalin nyt. Sain stipendin ja matkustan elokuussa kuukaudeksi Saksaan. Sehän on yksi niistä unelmista, jotka haluan tänä vuonna toteuttaa. Tänään toteutin erään toisen ja ostin Macbookin (blogihiljaisuus on johtunut pääasiassa siitä, että vanhasta koneesta hajosi näppäimistä). Nyt voin taas kirjoittaa ja tähdätä kohti suurinta unelmaani eli kirjailijuutta.

Avun pyytäminen on minulle oikeastaan aika uusi juttu. Olen luonnostani hyvin itsenäinen ihminen ja tottunut selviämään kaikesta yksin. Siksi oli hätkähdyttävää huomata, miten ihana lähipiiri minulla on ja miten saan apua, kun vaan uskallan pyytää.

Ja hätkähdyttävää on myös huomata, miten hyvin minä selviän. Minä selviän paremmin, koska tiedän nyt omat voimavarani. Enkä enää pelkää niin paljon.

Ihanaa päästä taas bloggailemaan :) Terkkuja kaikille lukijoille!

- Aoda

Rikkokaa kaikki

Trigger warning.

He rikkoivat minut, mutta eivät tarpeeksi. 

Kaikki jäi vähän puolitiehen. 

Olisivat vetäneet hiuksista pitkin käytäviä. Potkineet ja lyöneet, katkaisseet joka ainoan kylkiluun. Lyöneet päätä seinään, antaneet nenäni vuotaa käytäville. Laittaneet minut oksentamaan verta. Kuristaneet, kunnes kasvot vaihtavat väriä. Hakanneet ruoskalla ihon täyteen verisiä jälkiä. Läimineet kasvoja niin, että silmät muurautuvat umpeen. Viillelleet.

Mutta he jättivät sen kaiken kesken. Jäi vain hädin tuskin havaittavia jälkiä. Loput olivat sisällä, eikä kukaan näe niitä.

Se oli julmaa.

Olisin ehkä voinut palata näyttämään kaikille, mitä he tekivät, ja kaikki olisivat kauhistuneet, eikä kukaan olisi syytellyt minua.

Tai sitten vain kuollut silloin. Se olisi ollut ehkä armollisinta.

Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa

missä onnen kaukorantaan laine liplattaa

missä kukat kauneimmat luo aina loistettaan

Siellä huolet huomisen voi jäädä unholaan

Jospa kerran sinne satumaahan käydä vois

Sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois

Siivetönnä en voi lentää

Vanki olen vaan

Aatoksin mi' kauas entää

sinne käydä saa

Kumarrus vastatuuleen, kohti vieraita vesiä

Suunnittelen pakomatkaa. Suunnittelen aina. Suunnittelen kaiken varalta.

Jos menetän kaiken.

Minulla on punainen lentolaukku. Sen päälle on kirjoitettu prepaid-liittymän numero. Prepaid, koska sitä ei voi jäljittää. Pakkaisin välttämättömän. Vaatteita vähän. Hammasharjan ja -tahnan, saippuaa. Lääkkeet. Hiusharjan. Hyvät kengät. Muistikirjan ja kynän. Macbookin.

Vuokraisin asuntoni kalusteineen. Pyytäisin alivuokralaista kastelemaan kukat.

Lähtisin, enkä kertoisi, milloin palaan, sillä en tietäisi. Lähtisin aamuvarhain. Pelkäisin, mutta lähtisin silti. Kaikki saisi jäädä. Rikkinäiset ihmiset haaveilevat lähdöistä.

Nukkuisin ihmisten sohvilla ja halvimmissa hostelleissa. En aina tietäisi, missä olisin seuraavan yön. En viettäisi kauan yhdessä kaupungissa. Matkustaisin junilla ja busseilla ja laivoilla, koska se olisi halvinta. Matkustaisin yksin, koska se kuuluu pakomatkan luonteeseen, ja olen hyvin itsenäinen.

Menisin uimaan kun huvittaa. Pesisin hiukset sadevesiämpärissä. En meikkaisi. Kävelisin paljon. Istuisin nuotiolla maaseudulla. Poimisin kukkia. Rannalla upottaisin jalkani hiekkaan. Joogaisin. Kiipeäisin puihin. Nauraisin paljon ja itkisin aina kun siltä tuntuu. Kävisin museoissa ja kahviloissa. En laskisi kaloreita. Ostaisin matkan varrelta sen minkä tarvitsen. Ottaisin valokuvia. Muistoksi tulevaisuuteen. 

Kirjoittaisin paljon. Kirjoittaisin kahviloissa ja junissa. Kirjoittaisin matkasta ja elämästä itsestään, siitä miltä tuntuu olla paossa kaikkea vanhaa ja epäselvää, ehkä itseäänkin. Kirjoittaisin, ja ehkä olisin luovimmillani. Jossain muualla kuin tässä missä nyt olen, työpöytäni äärellä. Näen vastapäisen talon seinän. Jossain näkisin kirkkaammin, näkisin kauemmas, näkisin olennaisen. Näkisin toisella tavalla.

Kööpenhamina, Düsseldorf ja Köln ainakin. Kölnistä Prahan kautta Krakovaan, josta Bratislavan kautta Budapestiin ja sieltä Sofiaan. Mustan Meren rannoilla. Sen yli. Kaspianmerelle. Turkkiin. Moniin kyliin näiden välillä. Vielä menisin Välimerenkin yli, Pohjois-Afrikan rannoille, kauas pois. Ja eteläiseen Eurooppaan, Espanjaan ja Portugaliin ja Ranskaan, jonnekin kauas sinne jään. 

Lissabonin rannoilla katsoisin aukeavaa valtamerta hiukset auki. Se olisi maailman ääri.

Jonain päivänä lähtisin Aasiaan. Sinne olen aina halunnut. Intiaan ja Nepaliin. Kambodzaan, Vietnamiin. Kiinaan. Melomaan ja kiipeilemään. Tutustumaan historiaan. Jonain päivänä Afrikkaan, jonain päivänä.

Vasta nähtyäni lisää voisin joskus ajatella jäämistä.

Satamassa aamuyöllä

liftaan tyhjiin laivoihin

On lähtö vaikeaa

Ei kukaan tahdo mukaan ottaa

lasta ainoaa

Saan siis vielä odottaa

Ostan matkan

jonka joskus joudun maksamaan

jos vain satun palaamaan

Jätän muille juorut tämän

turhan kaupungin

Tahdon ne nyt unohtaa

Kumarrus vastatuuleen,

kohti vieraita vesiä

Jäin velkaa selityksen sulle,

mut en enempää

sä tuskin tahdot sitäkään

Tyhjät huoneet eivät jää lähtijäänsä itkemään

Miksi jäisin minäkään?

Kumarrus vastatuuleen,

kohti vieraita vesiä

(Himo - Kohti vieraita vesiä)

Unelmia.

- Aoda

Mitä ikinä haluat

(Ahdistavahko päivitys)

En sanonut ei, koska tiesin, mitä siitä seuraisi.

Syytöksiä ja syyllisyyttä. Puhumattomia päiviä. Alemmuudentunnetta, levottomuutta, ahdistusta, unettomia öitäkin. Kysymyksiä siitä, miksen ole riittävän hyvä. Hän olisi kertonut minulle vastaukset, vaikka tiesin ne itse.

Hän kantoi minut sohvalle ja minä annoin hänen kantaa. Tai ehkä menin itsekin sohvalle. En muista. Kylmä iho liimaantui mustaan nahkaan. Ehkä hän oli myös hellä. En muista sitäkään. Helpointa oli sulkea silmät ja ajatella, että olen jossain muualla. Kylpyammeessa tai niityllä kukkien keskellä, ja on hyvin lämmin, ja olen siellä turvassa.

Mutta jälkeenpäin tuli niin paha tunne. Painostava, henkeäsalpaava. Puristava ja kuristava. Itkuisia aamuja keittiössä. Vanhempieni luona eteisessä itkin takaisinlähdön kynnyksellä, koska en olisi tahtonut lähteä heidän luotaan. Kodin ulkopuolella kaikki tuntui turvattomalta.

Hän sai tehdä mitä tahtoi. Minä pelkäsin niin paljon.

Olin hölmö, mutta tunsin itseni avuttomaksi. Oli helpointa olla tahdoton. Hävettää.

Minä annoin sen kaiken tapahtua.

Tee mitä ikinä haluat mulle

ihan rauhassa

Kunhan et sitten koskaan luule

että haluan sua

- Aoda

Minä ja syömishäiriö, osa 1

Olin 10, kun aloin tarkkailla painoani. Seurasin huolestuneena, kuinka se nousi. 42, 44, 45, 47. Päätin, että jos se vielä 50:een nousee, alan tehdä jotain. Seisoin eräänä keväisenä iltapäivänä isovanhempieni ullakolla vanhan viisarivaa'an päällä ja häpesin. Kuinka saatoin tehdä tämän itselleni?

Kasvoin myös pituutta, mutta yhteyttä painonnousuun en ymmärtänyt. Luokkatoverini olivat vielä tosi hoikkia, itselleni oli jostain kummasta ilmestynyt lantio ja jopa rinnat. Siksi minua sanottiin lehmäksi.

Olin iässä, jossa yleensä leikitään barbeilla, ja jo siinä iässä puristelin vatsamakkaroitani hyvin huolissani. Oli Painonvartijoita, laihdutusohjelmia, kevyttuotteita, sauvakävelyä, ateriankorvikkeita, vanhempien laihdutuskuureja, mittanauhoja, naistenlehtien laihdutusvinkkejä, peppujumppia, hoikkia malleja tv ja lehdet täynnä. Näin ne kaikki, vaikka ne oli tarkoitettu aikuisille. Ja se Barbiekin oli hoikka ja tiukkasäärinen, ja vaaleatukkainen, minä en ollut edes vaaleatukkainen.

Myöhemmin ala-asteella jätin juuston leivän päältä, sitten rasvan, sitten lihan lautaselta, ja aloin tutkia jääkaapilla tuotteiden rasvapitoisuuksia, vaikken oikeasti ymmärtänyt mitään prosenteista saati kaloreista. Tiesin, että vihreä Oltermanni on parempi vaihtoehto kuin ruskea.

57:ään kivunnut paino tippui alimmillaan 49:een. Olin ala-asteen lopussa 160 senttiä pitkä. Olin kyllä kuullut anorektikoista. Luin heidän kokemuksiaan kirjoista ja ajattelin, että olivatpa he vahvoja! Minä en ajatellut, että minulla olisi ollut syömishäiriö. En ollut koskaan luisevan laiha, vaikka siellä oli tavoitteeni. Ajattelin, että esimerkiksi 40 kiloa on 160-senttiselle "turvallinen" laihuus, niin ettei kukaan pääse syyttämään, että olen läski. Ennen neljänkymmenenviiden kilon rajaa ei voinut puhua laihuudesta, sillä sitä ennen olin vain läski, joka yrittää laihduttaa. Turvalliseen enkeliluukehoon oli vielä matkaa.

En koskaan saavuttanut turvallista kehoa. Yläasteella tapahtuikin käänne. Kun olin aloittanut yläasteen, terveystiedossa käsiteltiin ensimmäiseksi painonhallintaa. Olin astunut siis aikuisten maailmaan, ja siihen laihduttaminen kuului! Koulussa jouduin yllättäen väkivallan kohteeksi ja ahdistuin. En syönyt koulussa lounasta, koska yläasteella oli helpompaa jättää se väliin. Olin väsynyt ja huonovointinen. Kun iltapäivisin tulin kotiin, aloin ahmia. Söin leipää, ranskalaisia, kanannuggetteja, nuudeleita, perunasalaattia, italialaista salaattia, punajuurisalaattia, ja herkkuja, jäätelöä, ja helposti kokonaisen suklaalevyn kerralla. Vasta kahdeksannella luokalla opin oksentamaan, sitä ennen ehdin ahmia usein niin, että ruoka jäi minuun. Sen vuoksi paino nousi lyhyessä ajassa noin 15 kiloa. Keikuin jo ylipainon rajalla. Turvallinen enkeliluukeho oli kaukana takana, enkä ollut enää edes normaalipainoinen. Siksi minusta oli ihan ok, että minua koulussa nimiteltiin lihavaksi.

Yksi syy ahmintaan oli ahdistus ja turvattomuuden tunne, jota väkivalta ja yksin jättäminen ruokki. Luulen silti, että siihen on myös eräs toinen, vielä ilmeisempi syy: minulla oli nälkä. Olin pudottanut kahdeksan kiloa painosta, johon kehittyvä kehoni oli päätynyt, ja kasvoin edelleen pituutta. Päivät paastosin, joten iltaisin oli valtava nälkä. Siinä sitä oltiin sitten.

Opittuani oksentamaan painonhallinta helpottui. En enää ahminut suuria määriä kerralla, mutta söin edelleen yhden isohkon aterian päivässä, muun ajan paastosin. Oksensin kun pystyin. Sain painon laskemaan n. 62 kiloon, mutta se tuntui jämähtäneen, vaikka yritin kaikkeni. Ajatukset pyörivät painon ympärillä. Koulussa jouduin päivittäin väkivallan kohteeksi. Sisimmässäni tiesin, että ansaitsen kaikki ne kamalat sanat, kääntyvät selät ja kehooni kohdistuvat iskut. Olinhan läski. Yksinkertaisesti. Miksi minulla olisi samat oikeudet kuin kauniilla tytöillä?

Vihasin itseäni. Miksen olisi vihannut? Ei minua kukaan rakastanut. Tiellä oli kiloja, vähintään kymmenen, ehkä viisitoista, tai kaksikymmentä. Turruin niiden lukujen äärellä. Miten jaksaisin, miten selviäisin? Mutta eihän minulla ollut vaihtoehtoja!

Luin lisää anorektikkojen kertomuksia ja vihasin lisää itseäni, kun en pystynyt samaan kuin he. Ja vihasin itseäni, koska vaikken ollut koskaan päässyt enkeliluuhun asti, olin sentään ollut teoreettisessa normaalipainossa (joka ei tietenkään ole riittävä). Anoreksian rinnalla oli toinen, jotenkin likaisempi ja iljettävämpi tapaus, bulimia. Huomasin yhteyden itseeni, mutta yksi ero oli. Buliimikot olivat todennäköisesti normaalipainoisia tai hoikkia, ja siksi sairaita. Minä en ollut sairas, koska minun pitikin laihduttaa. Syömishäiriöisethän ovat alipainoisia.

Ajattelin kaikkea sitä, mihin olisin kykenevä, jos olisin kauniimpi. Matkustaisin, juhlisin, kävisin keikoilla, seurustelisin, minulla olisi ystäviä, minusta pidettiin! Mutta mikään näistä ei ollut mahdollinen ennen kuin olisin turvallisessa painossa, josta läskini ei enää kuultaisi läpi. Saisin ehkä olla kiduttajiltanikin rauhassa. Ainakin heiltä poistuisi oikeus pahoinpidellä minua, koska kaunista ihmistä ei saa pahoinpidellä. Rauhan saadakseni piti taistella.

Kahdeksannen luokan keväällä oli lopulta terveystarkastus. Meidän koulussamme oli ihana terkkari, mutta hän oli poissa, kun oli minun vuoroni, ja keskustelin sijaisen kanssa. Kerroin tietysti niistä jutuista, väkivallasta ja oksentelusta, siitä että syön päivittäin yhden aterian, korkeintaan kaksi. Sitten tuli punnitus. Olin sitä varten ollut pitkään paitsi syömättä myös juomatta, sillä vesikin painaa kehossa yllättävän paljon. (Punnituksissa juoksevat anorektikot tietävät tämän.)

Silti: 63,2. Pituutta 160,2. Onko kiva?

Terveydenhoitaja sanoi: "63 kiloa, se on sinun pituisellesi aika paljon. Kuukautisetkin ovat jo alkaneet, eli et kasva enää pituutta. Ainakaan painoa ei saa tulla lisää, olisi oikeastaan hyvä, jos se laskisi."

Kyllä minä sen tiesin. Kuulin siitä joka päivä luokkatovereilta, olin kuullut jo kauan, vähintään viisi kiloa sitten. Kyllä minä tiesin, mitä pitää tehdä. Pienentää se yksi ateria. Jättää sitten pois. Juoda vettä ja syödä tuoretta kurkkua. Ja sitten jättää se kurkkukin pois. Terkkari olisi tietysti voinut antaa ohjeita ja tukea laihdutukseen, muttei tehnyt sitä. Sain pärjätä siis itse. Tekisin kaikki vielä ylpeiksi!

63,2 ja 160,2. Nämä ovat ne luvut, joiden ympärillä elämä pyörii, ja nämä luvut määrittävät minun arvoni. Ne ovat kääntäen verrannolliset: mitä vähemmän kiloja, sitä enemmän arvoa. Ja ennen kuin ihmisarvo - riittävän alhainen paino - on saavutettu, sitä ennen ei elämässä ole mitään sisältöä.