Heikolla jäällä

Otan askeleen. Tuurista riippuu, kantaako jää, vai onko jalan alla kenties pelkkää tyhjää. Jää on pettänyt minut niin monesti ennenkin. Ja vaikka minua varoitellaan, minä astun silti.

Uusi vuosi on tulossa enkä tiedä siitä mitään. Luulen, että se on hyvä. Ja luulen, että juuri siksi olen valmis. Ei epäilyksiä, ei ounasteluakaan. Jossain siellä on minun paikkani.

Tietysti minä pelkään, mutta en tahdo ajatella sitä nyt.

Sillä etukäteen en tiedä, putoanko, ja kuinka syvälle, vai kantaako se jää sittenkin.

Tiedän tytön, joka yritti kävellä järven poikki.

Silloin oli talvi, ja kaikki tämä oli jäätä.

Ei se ole mikään pikkujuttu.

Sanotaan, että tämä järvi on yhtä iso kuin meri.

Tiesiköhän hän sitä?

Teiniangsti & angstiteini

Joulukuu 2008.

Hämärtyvä talvi-ilta, maassa lunta, lähenevä joululoma, pöydän ääressä minä, äitini, koulukuraattori ja luokanvalvoja. Minä tärisen pelosta, jännityksestä ja toivosta: viimeinkö se loppuu, viimeinkö tälle kaikelle tulee loppu, viimeinkö joku auttaa minut pois täältä, kun en itse lainkaan tiedä, miten?

Luotan, että minun puolellani ollaan nyt. Luotan aikuisiin ja heidän oikeudentuntoonsa.

Jospa joku nyt kuuntelisi. Kuulisi.

Kerrottuani kädet ja ääni ja maailma täristen kaikesta tästä ja siitä, mikä minussa velloo ja mitä minä pelkään, koulukuraattori tekee ratkaisunsa, jonka eräs perustelu on seuraava:

"Fiksuna tyttönä sinä varmaan tiedät, että pieni ahdistus kuuluu tuohon ikään", hän sanoi. "Sellaista teiniangstia, niin kuin me terveysalan ammattilaiset sanomme, ei mitään vakavaa. Ei sinun tarvitse olla huolissasi. Muutaman vuoden kuluttua tuo menee ohi ihan itsestään, kun vähän kasvat ja opit maailmaa."

Tietysti minä fiksuna tyttönä tiedän, että tämä menee ohi niin kuin kaikki muukin menee aina ohi, ei mikään ole ikuista. Ja koska olen ns. fiksu tyttö, varmasti jaksan odotella itse siihen asti, itsekseni.

Kyllä se menee ohi. Loppuu.

Toukokuu 2009.

Olen ihmisenraato. Päivisin olen opiskellut viimeisiin kokeisiin, vältellyt maailmaa ja elänyt päiväni omenoilla. Juoksin silti pitkiä matkoja ja pyöräilin. Öisin en pystynyt nukkumaan, vaan makasin silmät selälläni sängyssä kouristellen. Päiväkirjaani kirjoitin kuolemasta. Äiti otti minut puhutteluun ja vei rangaistukseksi internetin, kun olin koko ajan niin synkkä enkä tavannut ketään. Koulussa minulle huusivat rumia sanoja nyt jo myös ihmiset, joiden nimiä en tiennyt.

Mutta pianhan se olisi ohi, koko peruskoulu, ja tulisi kesä. Mutta kukaan ei kertonut minulle, mitä sitten tapahtuu - tai miten mitään sen jälkeen tapahtuu? Miten sen jälkeen eletään, kun mitään ei ole jäljellä?

Ja ennen kaikkea: miten minä jaksaisin lukiossa, jos en jaksa yläasteella? 

Kukaan ei kertonut, että vaikka pääsisin pois, se ei silti loppuisi.

---

Kevät 2013.

Säpsähtelen öisin hereille kesken nukkumisen enkä saa enää unen reunasta kiinni. Sydän takoo hullun voimalla ja olen ihan hikinen kuin painajaisesta noustuani, vaikken muista edeltävää unta. Olen valtavan peloissani, vaikken tiedä, mitä pelkään. Olen alkanut vältellä ulkona liikkumista, sillä toisinaan, kun liikun julkisilla paikoilla, minut valtaa järjetön paniikki ja tunnen kuolevani siihen paikkaan. Kotonakin niitä tuntemuksia on, mutta silloin ne on helpompi hallita. En jaksa enää osallistua aktiviteetteihin, mutta en tehdä paljon enää mitään muutakaan, en ainakaan töiden päälle.

Olen pian 20-vuotias, asun omassa kodissa ja olen opiskellut syksystä 2012 yliopistossa. Teiniangstin pitäisi jo pian olla ohi. Miksi se sitten tuntuu niin samalta? En kuitenkaan ajattele, että minun pitäisi mennä lääkäriin tai olla edes huolissani itsestäni, koska ehkäpä tämä on vain omaa syytäni, tai jotain. 

Kun nuori ihminen voi pahoin, kaikki hänen ongelmansa selittyvät teiniangstilla. 

Jos nuori ihminen on väsynyt eikä nuku öisin, syynä ovat tv, pelit ja internet; nuori ihminen ei voi sairastaa unihäiriötä.

Jos nuori ihminen on ahdistunut, hän kärsii teini-ikäiselle tyypillisistä kasvukivuista, jotka menevät ohi ajan kanssa; hän ei tarvitse tukea, eikä häntä tarvitse ottaa vakavasti.

Jos nuori ihminen on koulun vuoksi uupunut, hän tekee vain kovasti töitä tulevaisuutensa eteen, ja uupumus on sikäli hyvä juttu; nuoren opiskelun kautta tullut työuupumus ei ole yhtä vakava juttu kuin aikuisen töiden kautta tullut työuupumus. Ja eikös se ole vain hyvä, että nuori tekee töitä arvosanojensa eteen?

Jos nuori ihminen kuvittelee olevansa masentunut, hän luultavasti vain kuvittelee; nuori ihminen kun ei erota surua sairaudesta eikä ymmärrä, että pieni ahdistus kuuluu elämään.

Jälleen kerran aikuinen, jonka työtä on pitää nuorista huolta, onnistui selittämään ongelman olemattomiin. Hän sanoi, että minun paha oloni on teiniangstia, joka menee ohi itsestään. Ok sitten. Mutta se mitä hän sanoi ei kuulunut minun korviini näin: "Älä huoli, kyllä olosi siitä helpottuu!" Viesti kuului näin: "Sinun ongelmasi ovat kuviteltuja. Sinä et ole niin tärkeä, että ansaitsisit apua." Menin itseeni, mutta toisin kuin tämä terveydenhuollon ammattilainen väitti, paha olo sisällä ei pienentynyt ja hälvennyt olemattomiin, vaan paisui, kasvoi, kasvoi vielä vuosia, kunnes vyörähti päälle. Olisiko sitä voitu pienentää tai ainakin sen kasvu estää, jos minut olisi otettu alusta lähtien tosissaan? Voisinko voida nyt paremmin? Lisäksi koin päivittäin henkistä ja fyysistäkin väkivaltaa. Tietysti se aiheuttaa sitä pientä ahdistusta. Mutta onko sen pakko? Vai onko silläkään väliä. Jos pientä ahdistusta on teini-iän takia joka tapauksessa, ehkä pieni lisäangsti ei venettä kaada.

Ja sitten aina se, että kun sinulla menee koulu noin hyvin, ei ole syytä huoleen. Olisiko pitänyt lopettaa opiskelu ja antaa numeroiden pudota, jotta olisin saanut apua?

Miksi nämä oireet, joita esimerkiksi minulla oli teini-iässä - unettomuus, levottomuus, ahdistus, väsymys, uupumus, aloitekyvyttömyys, haluttomuus, ilottomuus, itsetuhoisuus, alemmuudentunne, syyllisyys, keskittymiskyvyttömyys sekä toiminnalliset oireet kuten dyspepsia, ruokahaluttomuus, päänsärky, niska-hartiakivut, muuttuvat sairaudeksi vasta, kun niitä on aikuisella?

Ja sitten: jos se "pieni ahdistus" johtuukin vain teini-iän kasvukivuista, niin mitä sitten? Sekö tarkoittaa, ettei nuori ansaitse tukea? Sekö tarkoittaa, että aikuiset - ne samat, joiden tehtävä on pitää nuorista huolta - voivat naureskella ja kuitata kaiken jollain vittuilusävytteisellä teiniangstilla? Mitä se viestii nuorille?

Se viestii: sinun murheesi, huolesi, ongelmasi, tunteesi, pelkosi, ahdistuksesi eivät ole tärkeitä, niin kauan, kuin ole tietyn ikäinen.

Ja vaikka ne kuin taikasauvan iskusta muuttuisivatkin tärkeiksi, kun nuoret kasvavat, nuorten kokemus omien murheittensa, huoltensa, ongelmiensa, tunteittensa, pelkojensa, ahdistustensa tärkeydestä ei muutu. Eivät he kuin taikasauvan iskusta ala kokea, että joku välittää heistä, heidän murheistaan, huolistaan, ongelmistaan, tunteistaan, peloistaan, ahdistuksestaan.

He ovat jo tottuneet pärjäämään yksin ja tietävät olla pyytämättä apua.

- Aoda

Ja minä ymmärrän itseni uuvuksiin

Joulukuu 2008. 

Itsenäisyyspäivästä on noin viikko. Maassa on lunta. Lukukausi on loppumassa, on perjantai, ja me istumme kiinni väännettyjen sälekaihdinten: minä, äiti, luokanvalvoja ja koulukuraattori. Minä olen vakava, hiljainen ja peloissani. Toivon helpotusta, mutta ennen sitä minun on oltava rohkea.

On niin kamalan vaikea olla, minä sanon. On niin vaikeaa, on niin kamalan raskasta, on niin paljon kaikkea tekemistä, ja kaikki tekevät oloni niin kamalan kurjaksi, kaikki ovat niin ilkeitä, kaikki ovat niin järjestelmällisen ilkeitä. Ja olen niin yksinäinen. Ja sitten se, mitä itsenäisyyspäivänä tapahtui...

Minä puserran sanat ulos suusta, vaikka se on ihan kamalaa, minä tärisen, minä olen kauhuissani, minä en halua jakaa yhtään kenenkään kanssa enää nöyryytystäni, mutta minun on pakko, jos tahdon saada apua.

Muistan pelon, alistamisen, alistumisen. Pakokauhun, sitten jähmettymisen, tunteiden kaikkoamisen.  Muistan kylmän betonin ja veren maun suussa. Tietysti olisin voinut vastustella, mutta mitä minä olisin voinut? Heitä oli neljä, ja he olivat kaikki minua isompia. Fyysinen kipu oli ihan yhdentekevää. Se oli suorastaan vapauttavaa. Lyökää vaan, hakatkaa, potkikaa. Mutta älkää koskeko sanoilla, sillä se sattuu kaikista eniten, ja ne haavat eivät koskaan parane.

Sain minä ne sanatkin. Mutta ne olivat niin raskaita, etten kyennyt toistamaan niitä.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen kuva on haalistunut ja olen unohtanut paljon, mutta tunteen muistan aina.

Kerroin parhaani mukaan. Päätin olla rehellinen, sillä minä halusin apua. En tiedä, minkälaista apua, mutta jotain ratkaisua siihen tilanteeseen, jossa minulla oli kamalan paha olla, selittämättömän paha, ja koko ajan paheneva, pelottava, pohjaton, järisyttävä, ja kaikki muut vielä pahensivat sitä parhaansa mukaan, ja minä olin 15-vuotias.

Äiti vieressä, koulukuraattori ja luokanvalvoja vastapäätä.

Koulukuraattori oli tehnyt ratkaisun tilanteestani, hänen vastuullaanhan se oli. Tilanteeni ei hänestä ollut huolettava, sillä minulla meni koulussa hyvin, oli hyvät arvosanat ja olin kuuliainen, ja olinhan minä fiksu, rohkea ja vahva tyttö. Ja joululomakin odotti aivan nurkan takana!

Eräs perustelu hänen ratkaisulleen oli seuraava:

"Tiedäthän sinä fiksuna tyttönä varmasti, että ihmisillä, jotka tuollaista tekevät, on usein omia ongelmia, joskus vakaviakin ongelmia. Itsetunto-ongelmia, tai joillain vakavia perheongelmia, noin esimerkiksi. Eivät he pahaa tarkoita, he ovat vain avuttomia, ovathan he vasta sinun ikäisiäsi, minkä ikäinen sinä olitkaan, neljätoista, viisitoista? Se on semmoinen ikä se."

Tietysti minä ymmärrän. Fiksuna, älykkäänä, herkkänä tyttönä minä tietysti ymmärrän. Empaattisena, muita huomioon ottavana kilttinä tyttönä minä ymmärrän. Enkä ajattele vain, että minä, minä, minä ja minun, minun, minun paha oloni. Tietysti minä ymmärrän!

Syyskuu 2013.

Istun valkoisella säkkituolilla Turvapaikan keskusteluhuoneessa käsissäni kupillinen viilennyttä teetä.  Ei minua huvita juoda sitä. Olen romahtanut noin viikkoa aiemmin. Sen jälkeen kömmin Turvapaikkaan, pyysin saada jutella työntekijän, punatukkaisen naisen kanssa, ja häneltä järjestyi heti aikaa. En tiedä, miten olisi käynyt, jos ei olisi järjestynyt. Minulla ei ollut voimia anella keltään.

Kaikki tuli ulos, ihan kaikki, yhtenä sekavana, valtavana oksennuksena. Oli tapahtunut sitä ja tätä romahduttavaa, mutta paha olo oli sitä pahaa isompi.

Nyt me keskustelimme nuoruudestani. Kerroin kaikista niistä asioista, kerroin itsenäisyyspäivästä ja siitä, miten kukaan ei halunnut auttaa minua, ja miten se tuntui jälkeenpäin pahalta.

"Yleensä tuollaisilla ihmisillä on itsellään paha olo", punatukkainen nainen sanoi. "Heilläkin voi olla tosi rankkaa."

Minä tiesin, että punatukkainen nainen tarkoitti sen minun lohdukseni, mutta minä suutuin.

"Entä sitten?" minä kivahdin rumasti, ja teekuppiin käsissäni nousi myrsky. "Entä sitten? Tuota on niin kyllästyttävää kuulla. Heillä on paha olo, ok. Mutta sitten he purkavat sen minuun, niin että minullakin on paha olo! Ja sitten minun pitäisi vielä ymmärtää heitä!"

Punatukkainen nainen ajatteli, että se lohduttaisi minua: ei piinajillanikaan ollut helppoa. Ei se kuitenkaan lohduttanut yhtään. En minä ensisijaisesti tai aktiivisesti halunnut, että heillä olisi paha olo, en sinnepäinkään. Minä halusin, ettei minulla olisi paha olo, ja että he antaisivat minun olla. Ei minua lohduta se, että joku muu voi huonosti, jos minä itse en voi hyvin. Miten sen on tarkoitus auttaa minua? Minä en jaksa kantaa kenenkään toisen surua. Minulla ei ole voimia siihen. Eikä minulla ole sympatiaa, ei yhtään, ei pisaraakaan, ei pisaran pisaraa. Minä haluan sympatiaa.

Minä en tahdo tietää heidän pahasta olostaan. Minua ei kiinnosta! Heidän paha olonsa on täysin irrelevanttia minun kannaltani. He pilaavat minun elämäni. He pilasivat minun elämäni. Minullakin on paha olo, enkä minä silti kulje täällä pilaamassa toisten elämiä!

Syksy 2016. 

YouTubeen on levinnyt video opettajasta, joka raivoaa itkun partaalla koulussa oppilaille, jotka pilkkaavat opettajaa entisestään. Viriää keskustelu koulun työrauhasta, sen myötä opettajien ja oppilaiden jaksamisesta, myös koulukiusaamisesta (tai kouluväkivallasta, joka on ilmiön oikea nimi). Kansanedustaja Tiina Elovaara on tehnyt lakialoitteen, jonka turvin koulukiusaaja voitaisiin siirtää  väliaikaisesti toiseen kouluun sen sijaan, että kiusattu joutuisi lähtemään. Yli sata kansanedustajaa kannattaa aloitetta.

Vastustustakin on: kiusaajista ollaan nimittäin huolissaan.

Ja ehkäpä he tarvitsevatkin apua. Eihän se nyt ole tervettä tuhota toisten elämiä huvikseen tai omaa pahaa oloaan lievittääkseen. Mutta jos sellainen ei ole itsekästä ja tuomittavaa, niin en tiedä, mikä on.  

Mutta sitten. Kiusaajien elämässäkin voi olla kaikkea rankkaa. Entä jos kiusaajalla on alkoholistivanhemmat? Tai vanhemmat eivät muuten välitä? Jos kiusaaja tulee alemmasta yhteiskuntaluokasta, jos kiusaajan perhe on köyhä? Jos kiusaajalla kuten uhrillaankin on itsetunto-ongelmia? Jos hänellä itselläänkin on masennus, syömishäiriö, itsetuhoisuutta? Entä jos kiusaaja onkin itse kiusattu? Kiusaaja käy läpi ehkä samoja epävarmuuksia kuin kiusattukin. Koulun kanssakin kiusaajalla varmaan menee huonosti.

Lyhyesti sanottuna: kiusaajallakin on vaikeaa!

Hesarissa psykiatri jopa kirjoitti, ettei kiusaajia pidä rankaista, sillä se voi tuhota kiusaajan elämän ja tahrata kiusaajan maineen.

Jo pitkään on painotettu sitä, että kun kiusaamista ratkotaan, kiusaajaa ei saa jättää yksin, sillä asioilla on usein monta puolta. Tietysti niin on, mutta kuuluvatko kiusaajan ongelmat samaan pöytään kiusatun ongelmien kanssa? Kuuluuko kiusaamista selvitellessä surra kiusaajan ongelmia ja vaikeaa elämää? Miksi kiusaajan ongelmat edes kuuluvat kiusatulle, miksi hänen pitäisi olla kiinnostunut kiusaajan alkoholistivanhemmista ja huonosta itsetunnosta ja heikosta koulumenestyksestä?

Miksi heidän pitää ymmärtää?

Aivan kuin kiusaajasta tehtäisiin tilanteen todellinen uhri, josta käsin ongelmaa lähdetään purkamaan, ja kiusattu jää taas yksin pahan olonsa kanssa. Kiusaajallakaan ei mene hyvin, miksi kiusatulla pitäisi mennä - ja asia on taas sillä taputeltu. Aikuiset, joiden työtä on pitää nuorista huolta, selittelevät vastuun jollekulle toiselle. Kiusattu ehkä jopa kokee olevansa itsekäs vaatiessaan oikeutta, kun ei ymmärrä, miten raskasta on olla kiusaaja. Alkoholistivanhemmathan vasta ovatkin traaginen juttu, toisin kuin joku kiusaaminen! Olisit onnellinen, kun olet siinä asemassa etkä tuossa!

Sillä ehkä tänäkin päivänä 15-vuotiaat fiksut tytöt ja pojat istuvat tuolla omien kuraattoriensa ja rehtoriensa ja psykologiensa luona ja kuulevat, miten muillakin kuin heillä on paha olo, ja hekin ymmärtävät, tietysti he ymmärtävät, he ymmärtävät pahan olonsa läpi, he ymmärtävät itsensä aivan uuvuksiin, kunnes eivät enää jaksa.

"Poikamme päätti kestää kiusaamisen ja homottelun - vanhojentanssien jälkeen hän viimein romahti" (HS)

- Aoda

Ja silta kaartui, meri kohahti, ja linnut nauroi, lensi pareittain

En koskaan saa sinua kiinni. 

Kun minä lähenen, sinä loittonet. Kun tartun sinuun, olet siinä vain hetken, kunnes ote taas herpaantuu ja poistut. Ja minä loittonen, torjuttu - kunnes sinä tulet ja ojennat kättä, ja minä emmin, ja sinä vedät kätesi pois.

Menemme ympäri, tulemme yhteen.

Tapasin sinut kuulaana syyskuun päivänä. Tapasimme joen rannassa, mistä siirryimme viereiseen kahvilaan, Café Artiin, sinä tarjosit minulle chai latten. Istuimme tunteja keskustelemassa, hait lisää kahvia. Sitten pyysit minut kotiisi: siellä olisi jotain, mitä haluaisit näyttää. Emmin, koska en tiennyt, mitä sillä jollakin tarkoitat. Luonasi selvisi, että olit rakentanut asuntoosi paperimassapalloista aurinkokunnan ja ripustanut paperipallot katosta roikkumaan - niin, ja sinä olit vielä laskenut palleroiden etäisyyden toisistaan. Pluto ei valitettavasti mahtunut pieneen asuntoosi, vaan se sijaitsi sanojesi mukaan satamassa.

Rakastuin sinuun. Puhuimme suhteesta. Sinä emmit. Vasta seuraavana kevättalvena - miksi kaikki traaginen tapahtuu aina kevättalvella - ymmärsin, miksi - olit aikeissa muuttaa Ruotsiin töihin. Et ollut hennonnut kertoa, ehkä koska olisit karkottanut minut kokonaan, ja sekään ei tuntunut sinusta hyvältä. Valmistuit, sait työn, pakkasit tavarasi, jäähyväiset olivat niiltä osin aika kylmät ja tunteettomat, ehkä tarkoituksella, ettei kummankaan tarvitsisi näyttää heikkoutta. Ne olivat hiljaiset jäähyväiset, mutta minulla oli kaikenlaista muutakin mietittävää, elämä kävi yhtä muutoksen myllyä, että annoin asioiden tapahtua.

Kesällä tapasin erään toisen miehen. Se oli vahinko. Lähdin etsimään laastarisuhdetta, mikä ei ole mitenkään järkevää. Tajusin oman typeryyteni, mutta olin jo ehtinyt sopia yhdet treffit. Mies oli ihan kiva. Seurustelu ei silti tuntunut oikealta, ja sanoinkin sen hänelle. Silti hän tuli aina uudestaan luokseni, jopa junalla toiseen kaupunkiin, enkä keksinyt meille mitään paikkoja joissa hengata, joten vein hänet lammasaitaukselle syöttämään lampaita sekä kosken rannalle istumaan.

Syksyllä sinä palasit. Ruotsi ei ollutkaan "sinun juttusi", sanoit minulle, kun tapasimme sateisena syyskuun lauantaina Pienessä Kirjapuodissa. Liian moni hyvä asia oli jäänyt tänne Turkuun, sinä sanoit. Muutit samaan asuntoon ystäviesi kanssa, sait töitä. Huonompaa kuin Ruotsista, mutta töitä. Sinä pidit minua kädestä, ja pian me rakastelimme.

Enkä edes kadu sitä.

Samalla toinen mies odotti ratkaisuani. Olin kertonut sinusta, mutten siitä, että olit palannut. Jos oikein kliseisesti sanotaan, minun piti valita kahden väliltä: järki vai tunteet? Valitako mies, joka näkee kamalasti vaivaa päästäkseni lähelleni, ja joka ei ehkä jätä minua? Vai valitako mies, josta pidän aivan hurjasti, mutta joka saattaa jättää minut seuraavan tilaisuuden tullen?

Päätin olla vahva. Valitsin hänet, en sinua. Valitsin hänet, koska niinhän sitä sanotaan, että pitää mennä eteenpäin. Kun seuraavan kerran kierähdit päälleni sohvalla, minä työnsin sinut pois, ja meidän välillämme oli taas rako. Päätimme pysyä ystävinä.

Näin sut liian myöhään

Vai saavuitko vain liian aikaisin?

Nyt hetki on väärä kuitenkin

En saa koskaan tietää

Mieheni oli enimmäkseen hyvä, joskus kuitenkin kamalan paha. Hän saattoi saada raivokohtauksen pienistä jutuista, aina en edes tiennyt, mistä, ja hän piti päivien mykkäkouluja. Sitten hän palasi kukkien kanssa. Lisäksi hän oli mustasukkainen, ja sain taistella omien menojeni puolesta. Jos en olisi jaksanut seksiä, hän painosti, kunnes suostuin, tai, kuten tuttua jo oli, aloitti mykkäkoulun. Podin kamalaa syyllisyyttä, sillä olen seksuaalisesti aika viriili, mutta asemani miehen tyydyttäjän suhteessa oli latistanut haluni, ja tietysti, jos olen rehellinen, se, että kaipasin toista miestä. Niin että tavallaan ansaitsin kaiken sen.

Sitten hän jätti minut, mikä oli tietysti ihan hyvä asia meidän kummankin kannalta.

Minä päädyin luoksesi, tietysti. Halusin syliin, ja sinä halusit pitää minua sylissä, eikä kumpikaan hävinnyt. Viime kesä oli huoleton ja jännittävä. Sadepäivien jälkeen istuimme asuntosi pikkuisessa saunassa, kuumina päivinä vilvoittelimme kylpyammeessasi. Teimme piknikkejä ja makasimme vierekkäin vuoteellamme lukemassa kirjoja niin kuin silloin joskus. En tiedä, ajattelinko paljon tulevaa.

Sillä kun olin lähdössä Saksaan, sinä kerroit, että entinen rakastettusi on palannut kaupunkiin. Olit kertonut hänestä: et ollut varsinaisesti koskaan seurustellut hänen kanssaan, et suoranaisesti, olit vain ollut toisena miehensä tämän naisen kanssa. Nainen rakasti koko ajan toista. Ihan niin kuin minäkin rakastin koko ajan toista. Mutta minä rakastin ihan väärää miestä, ja sinä väärää naista, aivan väärää naista.

Lähdin Saksaan. Olin onnellinen enkä ajatellut sinua. Tapailimme vieläkin, ja sinä tulit toisinaan lähellenikin, tai minä tulin sinun lähellesi, mutta sinä vetäydyit viime hetkellä pois. Sitten päätin olla anelematta mitään ja yrittää olla onnellinen puolestasi: olithan sinä löytänyt elämäsi rakkauden!

Ja sitten sinä tulit yhtenä krapulaisena sunnuntaina tänne kuin pyörremyrsky ja revit vaatteet päältäni. Asiasta ei sen koommin keskusteltu. Ehkä naisesi tosiaan rakastuu sinuun, ja te menette vielä naimisiin, ja minä tulen häihinne. Ehkä minä tapaan vielä jonkun, jota ihan kauheasti rakastan. Ehkä en. Tai ehkä me taas kohtaamme, ja eroamme, ja sinä katoat, tai minä katoan, koska me olemme aina väärässä paikassa väärään aikaan. 

Jäädä ei voi, mutta lähtemäänkään ei pysty. Mutta ehkä päättymättömiä rakkaustarinoita ovat ainoastaan ne, jotka eivät koskaan toteudu.

Vain pääni rinnallesi painautui

ja käsi käteen tarttui, puristui.

Vain rintani mun vasten rintaasi

ja sydän sydämees, suu suuhusi.

Vain katu helli, puisto suojasi

ja silta kaartui, meri kohahti.

Ja linnut nauroi, lensi pareittain.

Se oli puolen tunnin onni vain.

En olekaan valmis

Yritin lopettaa mielialalääkkeet, mutta kirkkaamman maailman sijaan törmäsinkin harmaaseen todellisuuteen.

En ollutkaan valmis.

Ehkäpä minun ja muidenkin kertakaikkisesti vain käy hyvin

Mietin usein, että entä jos tapahtuu jotain ihan kertakaikkisen kamalaa, joka suistaa minut raiteiltani niin, etten enää koskaan, en enää koskaan toivu elämään normaalia elämää.

Sairaus, kuolema. Läheisen sairaus, läheisen kuolema. Onnettomuudet ja rahaongelmat ja työttömyys ja suunnattomuus ja lapsettomuus ja rakkaudettomuus ja yksinäisyys.

Niin voisi käydä.

Mutta voisi käydä toisinkin.

Olettekos tulleet ajatelleeksi!

Saatan valmistua äidinkielenopettajaksi tai S2-opettajaksi ja olla hyvä opettaja. Saatan olla nuorille ihmisille sellainen tukipilari, jota olisin itse tarvinnut nuorena - aikuinen, joka kysyy, mitä kuuluu, ja haluaa kuulla vastauksen. Saatan uskoa siihen, mitä teen. Saatan käydä töissä niin mielelläni ja reippaasti, että maksan hujauksessa opintolainat pois ja voinkin pian miettiä jo asuntolainaa ja ostaa ihan ihka oman kodin.

Minuun saattaisi sattua ja saattaisin pettyä ja epäonnistua ja tehdä virheitä, mutta se menisi ohi, koska elämässä, niin, elämässä sellaiset asiat menevät yleensä ohi. Ja minulla olisi elämässä paljon ihmisiä, joita ei haittaisi se, että joskus epäonnistun, sillä minä riittäisin tällaisena, vähän sekavana ja hassuna ja rikkonaisena, minä riittäisin, yksinkertaisesti.

Saatan myös rakastua. Kerta kaikkiaan niin että jalat menevät alta ja kaikki on yksinkertaista. Se sama mies saattaa jopa rakastaa minua - mikä kutkuttava ajatus, minä homssuisena ja hassuna ja vähän sekapäisenä ja rikkinäisenä ja ylitunteellisena mutta minä juuri tällaisena, itkuna ja nauruna, ja siitä hän pitää. Me ostaisimme talon. Me matkustelisimme. Meistä tulisi yhdessä vanhemmat.

No, ehkä en tapaisikaan sitä miestä, mutta löytäisin elämän tarkoituksen muualta. Adoptoisin tyttären Kiinasta ja hän olisi minulle tärkein, häntä varten minä olisin, ja me tekisimme yhdessä asioita, meillä olisi toisemme ja se riittäisi, se yksinkertaisesti ihan vain riittäisi.

Ehken saisi kirjaani julkaistua nyt, mutta saisin myöhemmin. Matkustaisin ympäri maailman, näkisin kaikenlaisia maita, ja kirjoittaisin siellä ja täällä, ja koska se on minulle tärkeää, se riittäisi. Se riittäisi.

En pelkäisi elämää ihan niin kauheasti. 

Olisi perustavanlaatuisia asioita. Tytär ja kirjoittaminen. Oma koti ja ystävät. En saisi kaikkea mitä haluan, mutta se ei haittaisi, sillä saisin kaikenlaista muuta, mistä en nyt osaa unelmoida, ja se riittäisi.

Saattaisin leipoa pullaa ja pannaria ja mustikkapiirakkaa tärkeimmilleni, istua pimenevässä alkusyksyn illassa terassilla lyhdyn valossa ja huutaa perheeni, keitä siihen sitten kuuluisi, sisään juomaan teetä. Saattaisin omistaa paljon kirjoja. Saattaisin siteerata Muumimammaa. Saattaisin viedä perheeni huvipuistoon ihan yllättäen. Saattaisin auttaa kotiläksyissä enkä olisi vihainen, jos lapsi joskus epäonnistuu. Saattaisin kuunnella meren kohinaa rantahiekalta Kreikassa tai Azerbaidzanissa tai Indonesiassa ja katsoa, kun tytär tekee hiekkakakkua. Saattaisin nähdä sisarusten avioliitot ja lapset, olla kummi, saattaisin vielä aika vanhanakin spekuloida kirjallisuuden Nobel-palkinnon tai Finlandian saajaa äidin kanssa niin kuin eilen teimme puhelimessa. Saattaisin kannustaa miestä tekemään väitöskirjaa. Saattaisin mennä naimisiin. Ja jos en, sillä ei olisi väliä.

Saattaisin nauraa oikein, oikein usein. Sillä niinkin voisi käydä.

Kalliot suojaa mua

kun mä tahdon rakastaa sua

Lauluihin valaiden

ja sun kainaloon nukahtaen

luottaen lepäämään vahingoitettu jää

Kätes sun vielä mua silittää

Kaiken kerrallaan ilmaan puhaltaa

Rakkautta on se, että antaa toiselle aseet käteen - tässä, ole hyvä, näillä voit satuttaa minua mitä kipeimmin - ja luottaa siihen, ettei toinen käytä niitä.

Joskus se toinen käyttää.

Järki lähtee, simät sumenee, jalat irtoaa maasta. Tämä on rakkaus. Kun olet poissa, minä jatkan.

Minä olen ikuisesti kiitollinen siitä, mitä kerran sain kokea. Kaiken sen, nousun, taivaan, räjähdyksen ja laskun. Kaikkien niiden pahimpienkin päivien jälkeen: kiitollinen. Yritän olla. Niitä päiviä on aina silloin tällöin.

Ja aina on niitäkin päiviä, joina pysähdyn. En enää itkemään, mutta pysähdyn. Se on pieni häivähdys ikävää, surua ja epätoivoa.

Sängyn laidalla. Vasten makuuhuoneen ikkunaa. Elokuvissa. Keittiössä. Kaupassa. Uimahallissa. Kylvyssä. Saunassa. Lenkillä. Metsässä. Koulussa. Ravintolassa. Baarissa, tanssilattialla, kesken erään huolettoman askeleen - voisinpa minä vielä kaatua syliisi.

Niin kuin niinä eräinä aamuina, joina olin edessäsi alastomampana kuin koskaan syntymäni jälkeen, ja sinä otit minut syliin, ja olin niin rikki, eikä se haitannut, ja sinä näit sinne syvälle, olit ensimmäinen ja ainut, ehkä olit viimeinen, sinä et tiennyt, sinä et tiedä, mitä se merkitsi, koska sinulle se oli eri asia, sinulle se oli tavanomaista.

Mieti, esim.: jos joku sanoo sinulle koko ajan, että olet ruma, tyhmä ja lihava rillipää lehmä, miltä tuntuu, kun joku sanoo niin kuin sinä sanoit minulle Turun kauppatorilla kello kolme aamuyöllä: olet niin kaunis, ja silmälasit vielä korostavat kauneuttasi, pidä niitä. Ja esim.: olet niin hillittävän ällöttävän vastenmielinen paskakasa, että jos joku raiskaa sinut, saat olla onnellinen, koska ainakin joku on suostunut koskemaan sinuun? - ja sinä sanotkin, että sinä olet niin kaunis, ja ystävällinen, ja minä haluan olla sylissäsi? Tai jos saat esim. tekstiviestejä tuntemattomista numeroista ja niissä sanotaan esim. kuole paska, mutta sinä lähetätkin yhden ainokaisen sydämen hetkeä ennen nukkumaanmenoaikaa?

Minä tiedän nyt, mikä meni vikaan kaikessa siinä. Mikä minussa oli vikana. Minussa oli vikana se, etten luottanut sinuun tarpeeksi. Päästin sinut lähelle mutta pelkäsin koko ajan, että sinä lähdet pois. Ja niin sinä lähdit pois. Mutta enkä minä ollutkin rohkea? Eikö vain? 

Antaisin kaiken. Ihan kaiken. Ihan kaiken. Ihan kaiken.

Ja entä jos kaikki olisikin ihan toisin?

Jos olisin osannut olla parempi, jos sinä olisit odottanut kauemmin? Jos en olisi pelännyt niin paljon, jos sinä olisit ymmärtänyt enemmän? Jos asuisimmekin yhdessä? Jos meillä olisi kissa, tai koira, tai lapsi? Sinä halusit lapsen, niin minäkin haluaisin. Sinä halusit ulkomaanmatkoja, minäkin haluan. Jos me tekisimmekin niitä yhdessä. Jos me tekisimme asuntolainahakemusta, et sinä ja joku muu. Kaikki olisi niin kamalan, kamalan paljon helpompaa. En olisi nyt tässä ja miettisi, että mitähän jälkeesi. En jälkeesi ole enää sama, en tule koskaan olemaan.

En usko, että sellaista rakkautta tulee enää ikinä. Antaisin niin paljon, niin paljon, niin paljon, jos voisin elää sen uudestaan, vaikka tietäisin miten se päättyy, edes ja vain siksi, että voisin antaa itseni ihan kokonaan. Kaikki olisi niin paljon helpompaa, jos se olisit sinä. Rakkaus on monimutkaista, mutta joissain kysymyksissä hyvin yksinkertaista. Täysillä ja kokonaan tai ei ollenkaan.

Niin paljon jäi sanomatta.

Tietäisitpä silti, mitä se merkitsi. Ei se ollut vain rakkauttani sinuun, vaikka sitäkin se oli. Se oli uskallusta a) rakastaa b) luottaa. Tietäisitpä mitä se merkitsi, ja tietäisitpä, niin, tietäisitpä sinä, mitä merkitsi se, kun pudotit minut. Minulla ei ole sanoja sitä kipua kuvaamaan. Ymmärrät varmaan.

Silti lähtisin milloin vain uudestaan.

Sulle valheen valhetta

en ehtinyt mä kertomaan

laskematta kannet auki

paljastin aivan kaiken

Peittää voinut en;

onni sellainen

kerran on vain mahdollinen

Maailma on meille, mennään -

eikä menty milloinkaan

Minä tiesin aina tiesinhän

vaan ihanaa on kuunnella

niin harhaisia

hourematkoja

keksittyjä kaupunkeja

Joka rakkaudesta ei nouse ilmaan milloinkaan

se ei kappaleiksi liian korkeella mennä saa

Nosta katse taivaaseen:

sieltä leijun hiljalleen

Heliumpallo

joka sai räjähtää

Toivoin että saisin sen minkä hän

tai jotain sinnepäin

Hetket voikukan terälehdet syksyisin tiedäthän

Kaiken kerrallaan

ilmaan puhaltaa;

ei yksittäistä huomaakaan

Joka rakkaudesta ei nouse ilmaan milloinkaan

se ei kappaleiksi liian korkeella mennä saa

Nosta katse taivaaseen:

sieltä leijun hiljalleen

Heliumpallo, heliumpallo

Heliumpallo, joka sai räjähtää