Nainen kumisaappaissa

En syönyt tänään laskiaispullaa, vaikka pomo oli ostanut opettajainhuoneeseen sellaisen jokaiselle. Aina saa tietenkin kieltäytyä, mutta myönnän: tuijotin pullaa himoiten kahvitauolla. Tuntui kivalta, että pomo oli huomioinut meidät niin.

Olen laihduttanut yli puolet elämästäni. Ehkä sille tulee joskus stoppi. Ehkä ei.

Miltä tuntuu kun ei laihduta?

Yhtenä kesänä vietimme juhannusta mökillä. Pakastimeen oli ostettu paketti jäätelöpuikkoja. Ihmiset kävivät hakemassa puikkoja pakastimesta aina kun teki mieli. Kadehdin heitä. Ovatpa he onnekkaista, kun voivat noin vain syödä jäätelöä silloin kun haluavat. Heräsin ajatukseen: Miksi heillä on se oikeus, minulla ei? Osa heistä oli vielä painavampia kuin minä. (En pidä siitä, että ihmisten painoon kiinnitetään huomiota, mutta syömishäiriöisille on tyypillistä vertailla itseään muihin; ja sitä paitsi paino pyörii koko ajan mielessä muutenkin. Harmittaa, mutta ei voi mitään.)

Olen aina laittautunut mielelläni, tai ainakin tykkään meikkaamisesta, ja tykkään vaatteista, ehkä vähän enemmän kuin tarvitsisi. Käyn säännöllisesti kampaajalla, haluan mustan tukan. Ajelen ihokarvat, myös alapääkarvoituksen, kokonaan. Käytän paljon koruja ja somisteita. Pidän etenkin huiveista.

Jotkin kauneuteen liittyvät rituaalit ovat kuitenkin alkaneet tuntua vastenmielisiltä.

En ehkä haluaisikaan ajella ihokarvoja enää, en ainakaan alapääkarvoitusta, iho ärtyy sitä paitsi välillä, vaikka käytän voiteita. Olo on tullut aivan vastikään. Olisipa kiva päästää itsensä hetkeksi luonnontilaan - pääseehän siitä sitten toiseenkin suuntaan, jos joskus alkaa tuntua siltä.

Otin hormonikierukan pois, ja minulla on taas kuukautiset. Olen maailman ainoita naisia, joiden mielestä kuukautiset ovat ihan kiva asia. Jotenkin ilahdun siitä, että kehoni kulkee syklejään. Tuntuu hyvältä.

En ole oikein jaksanut lakata kynsiä pitkään aikaan. Haluan sitä paitsi pitää kynteni lyhyinä, tietokoneella on silloin helpompi kirjoittaa.

Välillä haluaisin olla vapaa.

Käytin Jodelia takavuosina. Olisi pitänyt lähteä sieltä heti kun ensimmäisen kerran huomasin, että se aiheuttaa todella paljon pahaa mieltä.

Muistan edelleen, miten mies kertoi Stockan hulluilla päivillä tajunneensa, miksi on edelleen sinkku. Syy oli, että niin moni nainen on nykyään ylipainoinen. Sitten hän kuvaili, millaisen inhoreaktion nämä naiset olivat hänessä aiheuttaneet.

Silloin päätin, etten mene treffimarkkinoille ennen kuin olen laihtunut. Lupaus piti.

Nyt juuri tuntuu, että vetäydyn rakkaudesta kokonaan, koska en jaksa arvioivia katseita. Jätän karvat ajamatta, annan juurikasvun tulla. Vedän kumisaappaat jalkaan, korkeat korot ovat alkaneet tympäistä. En pue kotona enää rintaliivejä.

En jaksa olla enää nainen, haluaisin olla ihminen.

Jodelissa miehiä reteästi asettamassa kauneusstandardeja. Mies ikääntyy kuin viini ja nainen niin kuin maito ja niin edelleen. En jaksaisi olla katseen alla, en halua olla esteettinen, haluan tehdä, nähdä ja tuntea.

Mikä määrä törkyä! Ajattelin kirjoittaa tähän esimerkkejä, mutta tulisi liian pitkä lista, annan olla.

Joku voi sanoa, että miehistä tuntuu pahalta, kun kirjoitan näin. Minustakin tuntuu pahalta, joskus tuntuu tosi pahalta.

Tietenkään ei tarvitse seurustella lihavan ihmisen kanssa, jos ei tahdo. Mutta minä en oikein jaksa enää välittää. En vaan enää jaksa.

Olisi se kai radikaalia. Vetäytyä kauneusihanteista. Olen niin väsynyt.

Haluan naisten pariin, naiset ymmärtävät.

Ehkä olisi pitänyt syödä se laskiaispulla.

Mä lähden, ja se tänään tapahtuu

 Pakkasin laukun ja lähdin. Yhteisestä kodista. Toiseen paikkaan.

En ehkä palaa.

Olinko valmistellut?

No, kyllä kai.

Olinko valmis?

En todellakaan.

Olinko päättänyt?

En ollut.

Alitajuntani oli.

Sehän tekee päätökset aina ensin.

Ajatus tulee myöhemmin, sanat sitten, ja sitten, ehkä, teot.

Kävin perjantaina psykologilla. Aioin puhua eromietteistä, mutta psykologi ei antanut suunvuoroa; kerroin, mikä mieltä painoi, ja hän vaan puhui, puhui, puhui ja puhui.

Jälkeenpäin tajusin, että alitajunnassa asia oli jo valmiina, se vain odotti pulpahtamista pintaan. Ehkä oikeaa hetkeä, ehkä triggeriä, ehkä oikeita sanoja. Joo, kyllä: se odotti oikeita sanoja.

Oikeat sanat olivat ensin: mä luulen, että mä alan etsiä uutta kotia

ja sitten, hetken päästä, läpi kyynelten:

mä en kestä enää.

Ja pam, siinä ne olivat.

Tarkalleen ottaen olin sanonut, että lähden nyt kaverin luokse. Nyt, mies kysyi. Nyt, vastasin. Autolla, lisäsin. Autolla? mies kysyi. Joo, autolla, ja mä lähden nyt.

Itku tuli.

Ootko sä ajokunnossa? hän kysyi.

Vastasin, vaikkakin itkien, itsevarmasti: Mä olen täysin kunnossa.

Sillä hetkellä tuntui, että todella olin. Tuntui, että olen enemmän kunnossa kuin pitkään aikaan.

Sitten sanoin: Mä en kestä enää.

Siinä se oikeastaan oli. Mä en kestä enää.

Terapiassa olen huomannut, että kun jonkin asian viimein saa sanottua, sanallistettua, se kirkastuu, selkenee. Joskus jotain saattaa lipsahtaa itselleen odottamattomastikin. Ja voi miten hyvältä tuntui sanoa ne sanat. Mä en kestä enää. Sillä minä en kestä enää, en kestä, en kestä.

Kovin yksinkertainen virke, kovin painava, kovin yksiselitteinen.

Sillä minä olen kaikki nämä vaikeat viikot ollut se, joka hokee, että otetaan aikaa, ei ole kiire, mietitään rauhassa, katsotaan mitä tapahtuu, eletään tätä arkea, voidaan hetki olla erillämmekin, katsotaan, ei päätetä vielä.

Ja koko ajan minä olen ollut se, joka ei kestä.

Sanoin myös, etten pysty olemaan täällä. En pysty nyt menemään vain nukkumaan, sanoin. Sekin oli totta.

Minulla oli mahdollisuus päästä asumaan kaverin kämppään siksi aikaa, kun hän on ulkomailla, kesän yli ainakin. Minulla oli jo avain. Tiesin, että minulla olisi turvapaikka.

Siksi menin työhuoneeseeni ja kaivoin kaapista esiin laventelinvärisen ison matkalaukun, jonka olin ostanut aiemmin sillä viikolla. (250 euroa, mutta alennuksessa hintaan sata euroa, mikä mäihä!) Mies kysyi, mistä olin saanut tuollaisen ison laukun. Vastasin, että ostin aiemmin sillä viikolla. Ja siinä se oli, merkki, halkeama: ehkä hän siinä kohdin tajusi, miten vakavasta asiasta on kyse.

Hän käski ajaa varovasti.

Sanoin joo. Sanoin nähdään. Hyvää yötä.

Nähdään. Hyvää yötä. Haluatko halauksen?

Halusin. Halasimme.

Otin laukun, menin rappukäytävään, suljin oven. Ei itku tullut vielä siinä. Oli paljon tehtävää. Tankkaaminen, kaupassakäynti (oli yö mutta Citymarket on auki ympäri vuorokauden), ajomatka, autotallin avaimen hakeminen, autotallin löytäminen (rynkytin sitten väärää ovea varmaan kymmenen minuutta), parkkeeraaminen, tavaroiden roudaaminen ylös, ja sitten, sitten kun sain turvapaikkani oven kiinni, sitten tuli itku.

Sittenkin vielä suorittamista, asia kerrallaan. Jääkaappi päälle, ostokset jääkaappiin, lakanoiden vaihto sänkyyn, hampaidenpesu, suihku, iltalääkkeet. Koko ajan itkin, itkin, itkin.

Viimeiseksi katsoin kännykkää. Mies oli lähettänyt vielä viestin. Se kuului: "Toivottavasti pääsit perille turvallisesti ja sinulla on kaikki tarvittava siellä. Olet kuitenkin minulle tärkeä, vaikka käy näin."

Ehkä noita sanoja olisin kaivannut jo aikaisemmin.

Paat oven kiinni silmin itkuisin

Just pudotit ydinpommin

Sä lähdet, ja se tänään tapahtuu

Kun tää rakkaus vaan ahdistaa

niin pakko se on lopettaa

Ehkä silloin kumpikin voi pelastuu

Sun sydäntäs peittää ikijää

Tunnet, ettet tunne mitään

Korvissa vaan paine tunnelin

Jos kaivaisit esiin veitsen

 Teoriassa psykoterapiani vuosina 2014-2017 oli ammattimaisesti toteutettu, olihan psykoterapeutti Valviran vahvistama ja hänellä oli pitkä kokemus alalta.

Jälkeenpäin ajateltuna kyse oli kai hoitovirheestä. Kai niin voi sanoa?

Ainakin psyykkinen vointini romahti, mitä pitemmälle terapiassa mentiin.

Toki on tavallista, että oireet hetkellisesti pahenevat terapian mittaan, siellähän möyritään kipeissä asioissa, ketä tahansa alkaa ahdistaa sellainen.

Mitä pitemmälle terapia eteni, sitä enemmän vihasin itseäni. Itsetuntoni laski ennestään, jos mahdollista.

Oli kyse objektiivisesti hoitovirheestä tai ei, minun kohdallani tämä psykoterapia oli katastrofi.

Koko elämänkulkuni perattiin sitä kautta, miten minun olisi pitänyt toimia toisin, jossa sitä ja tätä pahaa ei olisi tapahtunut. Sanoa rumasti, lyödä takaisin, huutaa apua, mennä pois tilanteesta, sivaltaa, kaivaa esiin veitsi (hän sanoi näin). Entä jos olisit? Miksi sinä et?

En minä tiedä, miksi minä en.

Nykyään osaan puolustaa itseäni. Aloittaessani terapian 20-vuotiaana vuonna 2014 olin ihan rikki, olin niin väsynyt, elämässäni oli tapahtunut kohtuuttoman pahoja asioita enkä edes tiennyt sitä, vaikka luulin tietäväni. Olen ollut näiden reilun kymmenen vuoden aikana useissa tilanteissa, joissa minua on alistettu, ja olen selviytynyt niistä vaihtelevasti. Nykyään osaan puolustaa itseäni. Puolustautuminen on hienoa. Siitä tulee mahtava olo. On upeaa huomata, kun pahantekijältä menee pasmat sekaisin, kun hän ei pystykään satuttamaan minua niin kuin haluaa.

Olenko opetellut itseni puolustamista? Olenko vain opetellut kaivamaan esiin veitsen, kun joku on ilkeä? Olenko opetellut lyömään takaisin?

Olenko ryhdistäytynyt?

En ole.

Olen käynyt aidosti ammatillisesti toteutetun psykoterapian (omakustanteisesti vuosina 2017-2022), ja se on muuttanut elämäni.

Pohjamudissa ollut itsetuntoni on parantunut. Se on tapahtunut pikkuhiljaa, ei se käy niin että yhtäkkiä vaan päättää alkaa arvostaa itseään. Itsetunto on rakentunut hiljalleen, ja se on vaatinut psykiatrista hoitoa sekä onnistumisen kokemuksia ja - ennen kaikkea - kykyä hahmottaa nämä onnistumisen kokemukset ja kiittää niistä itseään.

Nyt on mukavaa olla omissa nahoissaan. Minussa on paljon puutteita, mutta mitä sitten, niin on muissakin, ja toisin kuin moni muu, minä en tee muille pahaa.

Avain on tässä: nykyään pidän itseäni puolustamisen arvoisena.

Ei ole tarvinnut opetella mitään temppuja, on vain tarvinnut oppia arvostamaan itseään niin, että haluaa olla itsensä puolella.

Ja juuri sellaista apua olisin tarvinnut terapiastakin, uskoa siihen, että minä olen arvokas. Miten banaali lause: minäkin olen arvokas. Mutta joskus yksinkertaiset lauseet ovat painokkaimpia, ja totta. Jos vain olisin saanut sellaista palautetta: sinäkin olet arvokas. Jos olisin saanut sellaista palautetta, että ei, sinä et ole totaalinen surkimus, surkea luuseri, vaan sinä olet upea aikuinen nainen, joka ansaitsee hyvää, joka ei ansaitse pahaa.

Lopulta avain oli siinä. Nyt puolustautuminen tulee itsestään.

En ehkä puolustaudu oppikirjamaisesti. Varmaan paremminkin voisi, varmaan tämä terapeutti löytäisi edelleen huomautettavaa ja pohtisi minulle, mistä saisin paremman veitsen. Mutta puolustaudun omalla tavallani. Olen oma itseni. En ole suuri taistelija, en puukottaisi ketään, en ole sellainen, minusta ei ole lyömään takaisin, minä en halua lyödä.

Sanon sen verran kuin osaan. Ilmaisen myös, että jos minua ei kohdella hyvin, menen pois, eikä se haittaa minua; nyt aikuisena olen vapaampi kuin silloin teininä. Sepä vasta on hauskaa; nähdä ihmisten läpi, kun he tajuavat, ettei heillä ole minuun sellaista valtaa. Ennen kaikkea tärkeää on, että en pahojen tilanteiden jälkeen jää miettimään, miten olisi kannattanut reagoida ja voi tyhmä kun et nyt taaskaan osannut. Moni harmittelee, että kaikki nasevat kommentit tulevat mieleen vasta jälkeenpäin, mutta oikeasti asiaa ei pitäisi ajatella ollenkaan. Pitäisi vain antaa olla, se on valtaa.

Kerran, kun äitini oli minua kohtaan kamala, aloin itkeä vuolaasti. (Ne eivät olleet mitään krokotiilinkyyneliä, vaan näytin kerrankin avoimesti, miten minuun sattui.) Hän meni vaikeaksi ja otti pahoja sanojaan takaisin.

On hienoa seistä järkähtämättä mielipiteensä takana, vaikka toinen menettää malttinsa ja alkaa solvata. Sekin riittää, ettei astu taaksepäin, vaikka toinen on epäreilu. Se välittää viestin, ja se riittää.

Jään odottamaan anteeksipyyntöä. Se on hyvä lause, opin sen kollegaltani.

Toistaa sanasta sanaan toisen rumat sanat. Sä sanoit mulle, että. Sanojen toistaminen ja näkyväksi tekeminen auttaa toisenkin hahmottamaan toimintansa ongelmallisuuden - ja osoittaa, että minä huomasin myös.

Vastata napakasti. Se toimii etenkin nettikeskusteluissa.

Kirjoittamalla tapahtuvassa viestinvaihdossa on se etu, että se jää näkyviin ja siihen on helppo palata jälkeenpäin, kun on miettinyt, miten asiaa haluaa lähestyä.

Ja, jos joku on oikein paskamainen - sitten saa vähän sohaista, sitä mieltä minä olen. Do no harm but take no shit. Minulla oli yliopistossa ystävä, joka oli narsisti, tajusin sen vasta myöhemmin. Narsisteissa on se piirre, että heillä on kaiken sen ylitsevuotavan itseluottamuksen alla todella huono itsetunto. Pienikin piikki saa heidät tolaltaan. Ei tarvitse sanoa mitään kovin kummoista.

Osaan puolustautua, koska pidän itseäni puolustamisen arvoisena.

Ei siinä tarvita taikakeinoja.

Tämä blogi herää eloon hiljaisuuden jälkeen. Nimi päivittyi itseäni enemmän miellyttäväksi, mutta kirjoittaja on vanha sama nainen.